”Yritin välttää ylimääräisiä tulkintoja ja mielikuvituksen vapauksia. Pyrkimys oli tietenkin mieletön ja mahdoton. Dokumentaarisuus on aina tulkintaa, objektiivisuuden varjolla.”

Noin Sarkola kirjoittaa käsiohjelmassa, ja juuri tuota näemme näyttämöllä. Aika mahdottoman (vaan ei toki mielettömän), tiukasti lähteisiinsä sitoutuneen ja totuutta kohti pyrkivän esityksen, joka kertoo huhtikuun iltana vuonna 1918 tapahtuneesta välikohtauksesta. Miten jääkärimajuri Olof Lagus tuona kohtalokkaana iltana  sai surmansa? Oman käden kautta? Vahinkolaukauksesta? Punaisten sala-ampujan luodista? Murhan tai tapon uhrina?

Lopullinen totuus on yhä selvittämättä.

Sarkolan käsissä on syntynyt järkähtämättömän toisteinen esitys, jonka pitäisi lähtökohtiensa ja ohjaajan noudattamien periaatteiden vuoksi olla puuduttavaa katsottavaa. Ja tässä se iso mysteeri vasta tuleekin: miten ihmeessä 15 kertaa toistettavasta, pienin tai korkeintaan keskisuurin muutoksin varioitavasta kohtauksesta voi syntyä niin kiehtova ja koukuttava esitys?

Mysteeri, jolla on ollut monta aukojaa

Tämä tapahtumasarja nähdään näyttämöllä nähdään monesti ja monella tapaa valotettuna: Jääkärimajuri Olof Laguksen johtama valkoisten pataljoona on  saapunut Heinjoen pitäjään Viipurin lähelle, ja upseerit viettävät iltaa Risteppälän talossa. Lagus päättää lähteä  hevosrattailla majapaikkaansa yöksi, ja häntä lähtevät saattamaan majuri Nils Ero Gadolin ja sairaanhoitajatar Harriet Thesleff. Rattaissa matkustavat aluksi Lagus ja rouva Thesleff, Gadolin seuraa ratsun selässä. Jossain vaiheessa paikkoja vaihdetaan niin että Lagus siirtyy ratsaille.

Jonkin ajan kuluttua kuuluu laukaus, Lagus putoaa kuolleena ratsunsa jalkoihin.

Kuka ampui? Mitä tapahtui surmanlaukausta ennen?

Laguksen tapaus jätettiin vuonna 1918 käytännössä tutkimatta. Syitä lienee useita. Päällimmäisenä ehkä se, että Viipurin valtaus, valkoisen armeijan lopullinen isku Suomen sisällissodassa,  oli juuri käynnistymässä. Toiseksi tapauksessa oli keskeisesti osallisena jääkärieversti  Wilhelm Thesleffin puoliso Harriet, mikä teki sen julkisesta puimisesta arveluttavan. Wilhelm Thesleff oli samoihin aikoihin joutunut ylipäällikkö Mannerheimin epäsuosioon ja kommennettu pois taistelutoimista Suomeen saapuneiden saksalaisjoukkojen yhteysupseeriksi.

Historian myöhemmissä vaiheissa Lagus-mysteeri on kiinnostanut monia, joten enemmän ja vähemmän luotettavia lähteitä Harriet-näytelmän kirjoittajalla on riittänyt. Milja Sarkolan henkilökohtainen kiinnostus aiheeseen on myös hyvin ymmärrettävää: Harriet Thesleff oli hänen isoäitinsä äiti.

”Esityksen keskiössä on muutama sekunti muutaman ihmisen elämässä satayksi vuotta sitten. Keskiöstä piirtyy kolme ihmiskohtaloa ja samalla neljän sukupolven verran historiankirjoitusta”, kirjoittaa Sarkola käsiohjelman saatesanoissaan puhuttelevasti. Muutama sekunti, mutta on paljon vähäpätöisemmistäkin hetkistä kirjoitettu suuria näytelmiä…

Harriet ei ole muodoltaan suuri, niukka lie osuva määritelmä esittämistavalle ja ylöspanolle. Ryhmiksen näyttämö on paljas, ratkaisevia ovat ovet, joista ”todistaja” toisensa jälkeen astuu kertomaan oman versionsa tai näkemyksensä tapauksen kulusta. Kukin referoija ripustaa näyttämöseinään päiväyskyltin, jolloin lausunto on annettu. Esityksen lopussa vapaata seinätilaa on jäljellä enää vähän.

Demoja tapausten kulusta

Näyttelijäilmaisukin on enimmäkseen riisuttua. Näyttelijät ovat eräällä tavalla ammattinsa ytimessä: he näyttävät, demonstroivat  eri versioita yhden ja saman tapauksen kulusta, jotta me katsojat voisimme tehdä johtopäätöksiä ja rakentaa kokonaiskuvan.

Ensi viikolla ensi-iltaan tulevan Baby Jane -elokuvankin pääosassa nähtävä Roosa Söderholm tekee Harrietin nimiroolin muita laveammalla ilmaisuskaalalla. Se on perusteltua: Harrietin julkikuva eri aikalaistodistuksissa vaihdellut madonnasta huoraan, sisar hento valkoisesta miehiä nielevään naarastiikeriin. Me saamme Sarkolan näytelmässä nähdä ne kaikki. Jos valita pitäisi, itse haluaisin uskoa Harrietin olleen se kauniisti laulava, aika herkkä, mutta kunniastaan lujasti kiinni pitävä nuori nainen.

Pyry Nikkilä ja Robin Svartström näyttelevät jääkäriupseereita ja heidän esittämästapansa panee ajattelemaan, että Lagus (Nikkilä) oli uhri ja Gadolin (Svartström) kenties tappaja. Harriet on toki voinut olla katalysaattori rakkaudessa torjutun Laguksen itsemurhaan, mutta Gadolinista piirtyvä kuva saahelposti  ajattelemaan, ettei tuolla äijällä ole puhtaat jauhot pussissa.

Tosielämän Nils Ero Gadolin muuten erosi armeijan palveluksesta jo 1923, yritti huonolla menestyksellä liike-elämässä ja ampui itsensä vuonna 1944 – aika ironisesti – Tilkan sotilassairaalassa.

Santtu Karvonen esittää rehevään tyyliinsä muita sotilashahmoja. Minna Suuronen on vähäeleinen kertoja ja Harriet vanhempana.

Harriet on Milja Sarkolan vielä aika alussa (valmistui Teatterikorkeasta ohjaajaksi 2006) olevalla uralla  avaus uuteen. Kun hän on aiemmissa töissään paneutunut tutkailemaan esimerkiksi seksuaalisia identiteettejä ja perheensisäisiä jännitteitä, on Harrietin historiallis-dokumentaarinen käsittelytapa kiinnostava siirtymä. Toki identiteettiluotaus jatkuu tässäkin mitä suurimmassa määrin kolmen päähenkilön ja heidän keskinäisten suhteidensa 15 erilaisella tarkastelukulmalla.

Näin on syntynyt kurinalainen, mutta valtoihinsa ottava esitys, joka osallistaa katsojaa. Ei ratkaisemaan, kuka murhasi herra Laguksen, vaan miettimään ja arvottamaan, millaisin eväin ja painotuksin eri näkemyksiä Laguksen kuolinillasta on alettu väittää totuudeksi.