Kyllä, huvista todellakin, sillä Direktøren for det hele (Suomessa nimellä Koko homman pomo, ei leffateatterilevityksessä, tv-ensi-iltansa elokuva sai Teemalla 2010) on pesunkestävä komedia eli edustaa von Trierin elokuvauralla hänelle poikkeuksellista lajityyppiä.

En ole elokuvaa nähnyt, mutta kuullut sitä luonnehdittavan paitsi hauskaksi myös “ajatuksia herättäväksi”.

Marionetti likaisen työn hoitajana

Komediana Pomo on sarjaa “perus-“: ei mitään vallattoman nokkelaa, ei mitenkään kiusallisen tylsistyttävää. Muutamia ääneennauruja, jonkin verran vinoa hymyä, aika paljon oikeita arvauksia tulevista käänteistä – siinä merkinnät tämän katsojan tunnespektrissä.

Tarina itsessään on sitä klassista osastoa, jossa joku asettautuu huijausmielessä tai vahingossa toisen henkilön nahkoihin. Vaihdokastematiikka on tuttua juttua jo vanhoista kansansaduista, ja samaan sarjaan kuuluu vaikka Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -seikkailu.

Tällä kertaa roolinvaihtaja on it-firman pääpomoa esittämään palkattu näyttelijä. Hänen tehtävänään on antaa kasvot sille kuvitteelliselle johtajalle, joka on aikojen saatossa tehnyt firman työntekijöiden kannalta ikäviä tai outoja päätöksiä.

Tämän marionettipomon lankoja nykii itse asiassa firman tosiasiallinen pyörittäjä Rami, jonka työhyvinvoinnilliset arvot eivät ole ihan parasta a-luokkaa. Nyt Rami tahtoo myydä firman venäläiselle oligarkkisijoittajalle. Yrityksen henkilökunta ei todellakaan jatkaisi sen kaupan myötä “vanhoina työntekijöinä”.

Niinpä muka Amerikasta käsin operoiva Iso Pomo kutsutaan Suomeen kaupan sinetöimiseksi ja sen aiheuttamien epämukavien uutisten kertomiseksi.

Tällä hommaan palkatulla Kristolla on korkeat päämäärät näyttelijänä ja metodit mitä ylevimmät, mutta niistähän Rami ei piittaa eikä tajua tuon taivaallista. Hänen on kuitenkin siinä vaiheessa pakko alkaa ymmärtää palkkaamaansa replikajohtajaa, kun tämä alkaa sekaantua yrityksen myyntihankkeen ehtoihin.

Käyttämättömiä mahdollisuuksia

Pomo on siis aika perinteinen tilannekomedia, joka voisi olla myös satiiria tai ainakin räyhäkkä farssi. Tällä kertaa toteutus kuitenkin jättää mahdollisuuksiaan käyttämättä. Esimerkiksi meikäläisissä oloissa varsin herkullinen suomalais-venäläinen kaupankäynti jää huumorinlähteenä lähinnä väärintulkkauksesta irtoavien vitsien tasolle.

Näyttelijyyden syvimmästä olemuksestakin olisi ehkä ollut irrotettavissa enemmän vaikka esityksen hilpeimpiä hetkiä onkin, kun Kristo yrittää selvittää Ramille oman työnsä hienompia ulottuvuuksia.

Näyttelemistä käsittelevässä näytelmässä kyllä näytellään monin paikoin hyvin. Antti Peltola on yhtä aikaa hupaisa ja vähän liikuttava korkealle kurottavana Kristona, joka kuitenkin on rahasta valmis tekemään tällaisen hämäräkeikan. Ilkka Heiskanen on elementissään lipevänä Ramina. Roolin vuoristoratainen kaari itsevarmasta vedättäjästä aggressiiviseksi käskyttäjäksi, venäläisten edessä matelevaksi madoksi ja kaupan uhatuksi tullessa epätoivoiseksi ulisijaksi pysyy Heiskasen näpeissä vakuuttavasti. Myös Birgitta Putkonen firman puumamaisena apulaisjohtajana säväyttää.

Olka Horilan ohjaus on aika staattinen, mutta Viikinsaaren teatterin varsin kolho perusrakennelma ei taida antaa juuri liikkumavaraa. Olisiko ympärillä levittäytyvää vehreyttä voinut silti jotenkin hyödyntää? Olisiko sillä voitu raikastaa tekstiä, joka tarvitsisi ilmanvaihtoa? Suomentaja Mika Eirtovaara on tehnyt siinä tuulettamisessa parhaansa, mutta jotenkin Lars von Trierin komedia kärsii tunkkaisuudesta, jähmeistä perusasetuksistaan.