Esityksessä yleisölle tuntemattomaksi jäävä henkilö tutkii itselleen outoa maailmaa. Tainaron on alituisessa muutoksen tilassa oleva, omaamme muistuttava valtakunta. Sitä asuttavat olennot ovat jotain ihmisten ja hyönteisten välillä.

Kati Outinen on vakuuttava maagista Tainaronia ihmettelevänä, eriskummallisena tutkijana. Lavan reunaan leiritelttansa pystyttänyt Outinen havainnoi Tainaronia ja kirjoittaa kokemuksensa sekä huomionsa kirjeiksi, joista muodostuu vähitellen myös esityksen rakenne. Kirjeiden saaja ei koskaan vastaa eikä yleisölle selviä sen tarkemmin tämän tai Outisen hahmon henkilöllisyys.

Esityksen fokus ei lopulta ole niinkään henkilöissä vaan maailmassa henkilöiden ympärillä.

Tässä kummallisessa rinnakkaistodellisuudessa Outisen yksinäinen hahmo kohtaa lopulta ystävän, laulaja Aino Vennan esittämän Jäärän, joka toimii eräänlaisena oppaana Tainaronin saloihin. Esityksessä Outisen kirjeitä rytmittävät Vennan siihen säveltämä musiikki. Vennan suomeksi, englanniksi ja ranskaksi esittämät sadunomaiset laulut kajahtelevat pienen näyttämön seinissä ja tuovat Tainaronin maailman lähemmäs katsojaa. Esityksestä muotoutuu vähitellen kahden tasavertaisen esiintyjän vuoropuhelu.

Esityksessä käytetyt hyönteiset ovat tuotu näyttämölle mielenkiintoisesti Iiro Tujulan suunnittelemien eri kokoisten, robotisoitujen koneiden avulla. Esitys käynnistyy pienten ötököiden kipittäessä lavalle muoviputkea pitkin. Alkuun nämä pienet mönkijät näyttävätkin petollisen aidoilta. Itsestään lavalla liikuskelevat koneötökät luovat illuusiota oikeista elollisista eliöistä ja tekevät Tainaronin loputtomasta liikehdinnästä näin myös konkreettisen, katsojalle näkyvän.

Lavastuksesta ja valosuunnittelusta vastaavan Milla Martikaisen vihreän ja keltaisen väreissä kylpevä näyttämö kasvielementteineen muodostaa kiinnostavan kuvan Tainaronista jossain toden ja tarun välimaastossa.

Tainaron on meidän maailmaamme viittaava maailma, jonka voi nähdä symbolina monelle. Tainaron on vaarassa tuhoutua ja kaukana kaupungin liepeillä itsensä tuleen sytyttävät aktivistit yrittävät herättää muuta väestöä pelottavaan todellisuuteen. Yhteys ilmastonmuutokseen ja kansalaisaktivisteihin on ilmeinen.

Outinen loistaa roolissaan outona tutkijana ja johdattaa esitystä kokeneen näyttelijän varmuudella sekä suoriutuu kiitettävästi myös suuresta tekstimäärästä.

Leena Krohnin rikas kieli muokkautuu yllättävän hyvin teatterinäyttämölle ja onkin esityksen kantava voima. Tekstipainotteinen esitys saattaa myös jakaa yleisöä. Pitkiä puheosuuksia sisältävä esitys voi olla monelle liikaa vaikkakin noin puolentoista tunnin kestoltaan Tainaron on juuri sopiva.

Tainaronissa alati läsnäoleva muutos herättää esityksen loppupuolella myös toivon. Kukaan ei voi tietää mitä myllerryksen toisella puolella on. Ehkä muutos tuo jotain hyvääkin. Esitys päättyy ja päälimmäisenä on ajatus: ”Tainaron ei ole paikka. Tainaron on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa.”