Teatteri ja Tanssi
15.12.2023 14:08 ・ Päivitetty: 16.12.2023 09:20
Teatteriarvio: Lillanissa slapstick-farssista tehdään sekä naurattavaa että naurettavaa
Figaro menee nyt naimisiin oopperakuorrutuksesta riisutuin menoin.
Siitä on nyt kolmisenkymmentä vuotta aikaa, kun Kaj Chydenius sävelsi, libretoi ja osin ohjasikin Kom-teatterin näyttämölle uusiksi oopperamaailman kestosuosikit Sevillan parturin ja Figaron häät. Tämä ranskalaisen näytelmäkirjailijan ( ja ties mitä muuta – karriaarejä löytyy vakoojasta vallankumoustaistelijaan ja kelloseppään) Pierre de Beaumarchais’n toisiinsa kytkeytyvä komediakaksikko sai Komissa kompaktin ja hilpeän tulkinnan, jossa Chydenius leikitteli kaikilla musiikkiteatterin elementeillä ihan puhtaasta oopperasta musiikilliseen sketsiteatteriin asti. Se on myös viimeisimpiä teatterisovituksia Figaron seikkailuista.
LILLA TEATERNIN taiteellinen johtaja Jakob Höglund on palauttanut Beaumarchais’n näytelmistä toisen nyt alkujuurilleen, ja riisunut siltä käytännössä kokonaan musiikkikehykset, joista se lähes yksinomaan nykypäivänä tunnetaan, kiitos Mozartin.
TEATTERI
Lilla Teatern
Pierre de Beaumarchais: Figaron häät
Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund – Suomennos- Sovitus Susanne Marko ja Philip Zandén – Lavastus ja puvut Sven Haraldsson – Slapstick- ja kamppailukoreografiat Ville Seivo – Valot Ville Aaltonen – Äänisuunnittelu Tony Sikström – Naamiointi Pia Kähkönen – Rooleissa Joachim Wigelius, Joonas Heikkinen, Pia Runnakko, Alexander Wendelin, Ursula Salo, Minni Gråhn
Täytyy heti todeta, että ymmärrän miksi juuri koominen oopperamuoto, opera buffa, on jäänyt Figarosta parhaiten henkiin. Beaumarchais’n teksti ei näet ihan sellaisenaan ole kummoinen, eikä enää oikein täytä komediallista perustehtäväänsä eli se ei juuri naurata. Näytelmä on 237 vuotta vanhana ymmärrettävästi varsin fossiilinen, eikä siitä löydy Molièren vielä vanhempien klassikkokomedioiden ajattomuutta ja älykkyyttä.
Uskoton kreivi Almaviva, mustasukkainen kreivitär, lemmensokeudesta pöhköhkö kreivin palvelija Figaro, tämän kujeileva mielitietty Susanna, kokopäivätoiminen häntäheikki Cherubino ja tämän sussu, palvelija Blanquita – näiden kuuden aika arkkityyppisen farssihahmon varaan rakentuu Lillanissa pikkutuhma sänky- ym. kamarifarssi, joka saisi olla vähän hävyttömämpikin, ihan vaikka vain cancel-väen villiinnyttämiseksi.
ON OIKEASTAAN pieni ihme, että Figaron häitä on esitetty meillä aina 1990-luvun puoliväliin asti sangen tiuhaan teatterin puolellakin. Oopperassahan päättömät juonet ovat perushuttua, nykypäivän teatterikomedioissa ollaan jo vähän pidemmällä.
Niin on myös Jakob Höglund, joka on Figaro-toteutuksessaan ottanut pari askelta eteen ja yhden taakse. Modernimpaa komediailmaisua on kaiken pohjana koreografisesti tyylitelty fyysinen ilmaisu ja yhdessä lavastaja Sven Haraldssonin kanssa viritelty mainio ratkaisu, jossa pelkistetyt lavastuselementit on otettu ikään kuin oikeiden näyttelijöiden vastanäyttelijöiksi tarinaa viemään.
Se harkittu taka-askel on esityksessä täydellä sydämellä vedettävä slapstick-komedia, joka juontaa juurensa jo commedia dell’arten syntyaajoilta 1500-luvulta ja eli tuoreempaa kukoistustaan mykkäelokuvan kaudella satakunta vuotta sitten. Eli näissä Figaron häissä potkitaan persiille, törmäillään kaikkiin seiniin, kompastutaan joka esteeseen, ja lavalla luomuna tehtävät äänitehosteet alleviivaavat muhevasti kaiken. Vain kermakakut puuttuvat.
MUUTEN MOINEN kohellus ei niin paljon jaksaisí huvittaa, mutta Höglund ensembleineen pistää nauramaan vähintään yhtä paljon lajityypin konventioille kuin sillä tehtäville gägeille. Porukka näyttää ottavan siis slapstick-haasteen sekä tosissaan että camp-asenteella. Ja ”this is humor!”, niin kuin Spede-vainaa tapasi sanoa!
Kun esityksen lavastus koostuu taustalla säihkyvää purppuraista lameeverhoa lukuunottamatta yksinomaan isoista punaisosta vaahtomuovipaloista, joista rakentuu milloin väliseiniä, ovia, sänkyjä, linnanmuureja, lyömäaseita eli juuri niitä läjähtäviä slapstickejä, näyttämökuva on koko ajan liikkeessä, elossa. Silloinkin kun näyteltävä teksti on kuollutta.

Joachim Wigelius on Figaro ja Ursula Salo sekä Pia Runnakko häntä kieputtavia naisia.
Erityisesti jokapaikanhöylääjä Cherubinoa esittävä Alexander Wendelin on elementissään pehmopalojen kanssa. Mitä rojahtavia sisääntuloja, kätköihin sukelluksia ja mäiskäysten vastaanottamista nähdäänkään! Täsmäroolin temperamenttisena ja oikeastaan näytelmän ainoana täyspäisenä henkilönä eli Susannana tekee myös Ursula Salo. Hänen monista aiemmista rooleista tuttu vimmansa on tässä just eikä melkein kohdillaan. Tomppelia kreivi Almavivaa esittävällä Joonas Heikkisellä on myös sisäistänyt slapstickin liikeradat ja ylisuuren elekielen mehukkaasti.
Ylipäätään koko näyttelijäkuusikko hoitaa homman niin hyvin, että Figaron häistä tulee kohtalaisen kivat bileet, vaikka ei se Jakob Höglundin parhaita töitä Lillanissa tai sen emoteatterissa Hkt:ssa olekaan. Mutta jos on ottanut vertailukohdaksi hänen Lillaniin ohjaamansa Once-musikaalin, niin siinä rima asettuikin ihan ennätyskorkeuksiin.
Figaron häät jatkaa edelleen ruotsinkielisenä (myös suomenkielinen tekstitys saatavilla) Lillanin ohjelmistossa maaliskuun puoliväliin asti.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.