Vaatetus: ruutupaitaa, harmaata villapaitaa, huopatossut, mustat nokialaiset kumisaappaat. Näyttämökuvassa: puupölkkyjä, kalareki, kalaverkkoja, airoja. Videoseinällä: metsää, lintuja ja Linkolaa.

Nyt ollaan maailmassa, jollaisena kalastaja, luontoaktivisti, ja ekofilosofi Pentti Linkola sen olisi halunnut sen nähdä hamaan tappiin asti. Hän olisi halunnut taloudellisen kasvun pysähtyvän ja väestönkasvun kääntyvän negatiiviseksi.

Se oli tietysti utopiaa. Mutta ennen kaikkea Linkola halusi jo varhain 1950-luvulta lähtien suitsia luontokatoa, toteuttaa omalta osaltaan kestävää kehitystä ja estää vesien sekä ilmaston pilaamista. Nämä samat asiathan ovat maailmanlaajuisena huolenaiheena tässä ja nyt. Eivät minään utopistisina tavoitteina vaan välttämättömyytenä.

Se johdatus on tarpeen, sillä jälkipolville piirtynyt kuva kolme vuotta sitten autuaammille kalavesille siirtyneestä Linkolasta on vähintäänkin ristiriitainen, monin paikoin yksipuolinen.. Fanaatikko, ekofasisti, natsi tai ihmisvihaaja ovat olleet rajuimpia hänestä käytettyjä luonnehdintoja, ja hän itse on ollut kärjistetyillä kannanotoillaan osittain antamassa eväitä kaikille noille.

Linkola-näytelmä avaa hyvin ja kiihkottomasti syitä siihen, miksi päähenkilön kuva julkisuudessa on ollut noin hurja. Kun näyttämöllä luetaan esimerkiksi Linkolan tekstejä, joissa hän piti ihmiskunnan laajamittaista pienentämistä väkivaltaisin keinoin suotavana tai pkehui natsien keskitysleirijärjestelmää ympäristöystävällisenä operaationa, se pistää itse kunkin muljauttelemaan silmiään ja nieleskelemään – glp. Ihan toinen kysymys sitten on, oikeuttavatko Linkolan nihilistisimmätkään kirjoitukset luokittelemaan hänet natsiksi.

Ihmisvihaaja-sanakin näyttämöllä yhdessä monologissa kuullaan, mutta esitys itse kumoaa tuota käsitystä piirtämällä päähenkilöstään kuvaa miehenä, joka puolusti ihmistä nisäkkäänä, mutta vihasi ihmisluonteen piittaamattomuutta ja ahneutta.

Esitys luo myös kovia kontrasteja tuomalla eteemme Linkolan ylistyksiä luonnon ihanuudesta, ja jo kohta päähenkilö on tuskaisena manaamassa tuon luonnon turmelevaa ihmiskuntaa alimpaan helvettiin.

LINKOLA-ESITYKSEN ensimmäinen puolisko on jonkinmoisessa kronologiassaan yleisöystävällinen, helposti nieltävä. “Eihän se nyt niin kauhee ollutkaan”, tokaisi selkäni takana joku kanssakatsoja väliajalla tarkoittaen varmaankin enemmän Pentti Linkolasta luotua kuvaa kuin esityksen kokonaisuutta.

Niinpä. Ensipuolikas on tosiaan suorastaan hauska kuvatessaan muun muassa päähenkilön hurmahenkistä syttymistä luonnon puolestapuhujaksi ja päätymistä kalastajan ammattiin akateemisen uran sijaan (mihin olisi, totta vie, ollut edellytyksiä: Pentin isä oli Helsingin yliopiston rehtori ja äidinisä saman opinahjon kansleri).

Hilpein on kohtaus Linkolan perheen 1960-luvun lomamatkasta (!), joka on yhtä kuin Ahvenmaan “ympäriajo”. Soutaen. Ja airoissa pääasiassa Pentin ensimmäinen puoliso Aliisa, kokkatuhdolla kaksi pientä tytärtä. Pentti keskittyi lintuhavaintoihin. Eikä siinä vielä kaikki: tuosta kesästä sattui tulemaan vuosisadan sateisin. Perheen kannalta surkeasti epäonnistuneen reissun seurauksena oli avioero.

Lomamatka, jolla vain yhdellä on kivaa.

KUN PENTIN pessimismi käy ajan myötä yhä synkemmäksi, muuttuu teatteriesityskin tummasävyisemmäksi, raskaammaksi. Jotenkin kuvaavaa on, että kakkospuoliskon kevyimpiä hetkiä ovat Anonyymit Linkolat -terapiaryhmän istunnot, joissa viisi Penttiä yrittää löytää lievitystä lisääntyvän maailmantuskan aiheuttamaan depressioon.

Äärimmillään Linkola on lähdössä jo mukaan ekoterroristiseen hankkeeseen Kessin erämaan pelastamiseksi. Tuo aie räjäyttää Paatsjoen silta logististen yhteyksien katkaisemiseksi jäi todellisuudessakin suutariksi, koska iskun suunnittelijat pelkäsivät Supon saaneen siitä vihiä.

Suoran toiminnan ympäristöaktivismin suuriin voimannäyttöihin kuuluneella Kessin hakkuiden vastustamisella, johon Linkolakin osallistui kahliutumalla metsätyökoneeseen, oli kuitenkin se ansio, että 1990-luvulla säädettiin laki Lapin erämaiden suojelusta. Sen näytelmä tosin ohittaa, – ehkä se prosessina oli turhan kuivakas näyttämöllistettäväksi.

Sen sijaan Linkolan alulle panema Luonnonperintösäätiö, ja sen ansiot vanhojen metsien suojelemiseksi ovat näyttämötapahtumien loppuvaiheessa mukana – synkähkön loppulaskettelun iloisimpia hetkiä.

MONIIN SUUNTIIN kurkotteleva käsikirjoitus pitää sisällään paljon kiinnostavaa henkilödokumentaarista ja suomalaisen ympäristöliikkeen nousuun liittyvää ainesta. Välillä paketti myös hajoilee, kun faktaa ja fiktiota pyssytetään yhtenä ryöppynä ja viiden Linkolan arsenaalilla katsojien napattavaksi. Aina ei saa kiinni sitä, mikä on Linkolan, mikä käsikirjoittajien ajatusta.

Onneksi esityksellä on aivan mahtava superliima pitämään sitä kasassa: luomuna toteutettu äänimaisema. Viisi esittäjää tuottavat koukuttavan auditiivisen kokemuksen, joka syntyy laulaen, instrumentein, resitatiivein sekä perkussiivisin rummutuksin, taputuksin, tömistelyin ja niin edelleen. Siinä on jotain samaa kuin Linkolan tavoitteessa palata luonnonmukaiseen elämäntapaan.

OHJAAJA KAHILUOTO on koonnut esiintyjäryhmänsä kai juuri tätä moniäänistä lähtökohtaa silmällä pitäen. Mia Hafrénille on karttunut monipuolista laulukokemusta paitsi näyttämöillä myös a capella -lauluyhtye Forkin perustajajäsenenä; Roni Martin on muun muassa monissa flamencopohjaisissa tanssiproduktioissa meritoitunut multi-intrumentalisti ja -vokalisti; Panu Varstala on taustaltaan tanssija-koreografi, joka on luonut myös Linkola-esityksen liikekielen; Timo Tuomisella on silkan lavakarismansa ohella myös kokemusta rouhean musiikin maailmasta (Brel); Eeva Putrolla on kosolti elastisuutta niin äänenkäyttäjänä kuin fysiikassaan, baletin lyhyt oppimääräkin näyttää olevan hallussa.

Esityksen herkullisimpia yksittäisiä kohtauksia on Varstalan ja Putron tanssiduetto, jossa ensinmainittu liikkuu Nokian klassikkokumppareissa ja Putro baletin varvastossuilla.

Monia muitakin kohtauksia tästä tietyllä tapaa kollaasimaisesta esityksestä jää erityisinä kutkuttelemaan: manittu souturetki on toteutuu hauskasti Linkolan kalakelkan muuttuessa veneeksi, lintujen rengastusrupeamassa on isoa iloa ja leikillisyyttä, Pentin kuolemassa toisaalta taas ritualistista hartautta.

Kaiken tämän tähden Pentti Linkola – kaltaisemme? -teatteriteosta ei kannata lähteä katsomaan tuohtuakseen tai ekologista manifestia odottaen vaan nimenomaan esittämisen runsaudensarvena, jossa riittää monenlaista tarttumapintaa. Asiaa, kovaakin, näyttämöltä tarjotaan, mutta linkolalainen ehdottomuus saa tekijöiltä polyfonista pehmennystä.

Lisätty 8.5. klo 21.10 kysymysmerkki näytelmän nimeen.