Näin Juha Mustanojan Aurinkoteatterille kirjoittaman ja ohjaaman Maa-Tuskan kahdeksan vuotta sitten festivaaliesityksenä Tampereella ja riemastuin sen päättömästä kohelluksesta. Aikuisten satu kohtasi siinä absurdilla tavalla satiirin uusliberalistisesta nykyajattelusta, kun lauma 1800-luvun lopun pietarilaisia teatteriartisteja lähti junalla esiintymiskiertueelle Siperiaan. Seikkailun allegoriat olivat teräväpiirtoisia, siis sekä purevia että hauskoja.

Aurinkoteatterin esityskokonaisuuden kakkososa Atlantis nähtiinkin sitten jo Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, mutta siinä satiiriset ulottuvuudet olivat pehmenneet, ja jäljellä oli vain hulvattoman sekopäinen fantasia ahneesta maanalaisesta kääpiökansasta.

Keskiviikkona ensi-iltansa saanut sarjan kolmas osa Laulujoutsen on päässyt peräti Kansallisteatterin paraatipuolelle.

LAULUJOUTSENESSA LIIKUTAAN 1600-luvun Turussa, Venetsiassa ja Karibialla.

Niin kuin Maa-tuskassakin, pääosassa on kaltoinkohdelluksi joutunut komeljanttariryhmä, joka kutsuu itseään Aurinkoteatteriksi. Se pakenee Turun linnan tyrmästä mukanaan – älkää edes kysykö, millaisesta sattuman oikusta – Ruotsin sotaisa, mutta umpilikinäköinen kuningas Kustaa II Aadolf seuranaan, ja matkaa kaappaamallaan Suomen Joutsen -aluksella Turkkiin sotimaan.

Matkalla sakki eksyy kuitenkin kanavakaupunki Venetiaan (nyk. Venetsia, eli Sigurd Wettenhovi-Aspan legendaarisen etymologisen päätelmän mukaan ”veneen sija”!), törmää sikäläisiin renessanssiruhtinaisiin ja keksijöihin kuten Galileoon ja Marcopoloon, ja jatkaa merirosvoilumatkaansa kohti Karibiaa, jossa ryövättävänä onkin sitten vain sokeria.

Zombiarmeijakin tulee kuvioihin Hispaniolan saarella, mutta ei siitä nyt sen enempää. Laulujoutsenen juoni on niin posketon, ettei siitä edes voi tehdä paljastuksia, kun sen tajuaminen on itsellekin työlästä.

OHJAAJA MUSTANOJA määrittää käsiohjelman tekijäesipuheessaan, että ”Laulujoutsen käsittelee talouden, erityisesti valtiontalouden suhdetta ihmisarvoon”.

Toisaalla tuhdisti sisältöä sisältävässä vihkosessa sanotaan näin: ”Laulujoutsen on teatteriesitys, jonka tyylilaji on koulunäytelmä, ja joka hyödyntää maagisen realismin keinoja. Tämä siksi, että katsoja ei liikaa takertuisi hakemaan yhtäläisyyksiä maamme tämänhetkisiin poliittiseen tilanteeseen ja puoluekentän keskinäisiin voimasuhteisiin, vaan näkisi, että yritämme havainnollistaa poliittisen päätöksenteon taustalla vaikuttavia uskonuksia taloudesta” jne.

Oikein hyvällä tahdolla voi nähdä näiden tavotteiden ainakin jossain määrin esityksessä toteutuvan, joskin sen ”havainnollistamisen” kanssa on niin ja näin, kun esitys kaikessa karnevalismissaan ja sarjakuvaestetiikassaan rönsyilee niin pitelemättömästi, että sen kokonaiskuvaa on hankala hahmottaa. Myös ”koulunäytelmä”-vertaus mietityttää, sillä jos ajatellaan, että perinteisen koulunäytelmän kohderyhmää ovat ala- ja yläasteikäiset, niin näytelmän tykittämät historialliset gägit ja viittaukset voivat olla varhaisnuorisolaisille vaikeita ottaa haltuun. Toisaalta seikkailunäytelmänä se on sen verran päätä ja häntää vailla, että nykykoululaiset luultavasti pitkästyisivät sekoiluun.

SEKOPÄISYYS NÄYTTÄMÖLLÄ on sinänsä ihan suotavaa, myös Kansallisteatterin juhlavalla ”Suurella”. Irrationaalisuushan on monesti yksi teatterikatsojan ajattelun perustyökaluja, jolla hän pääsee täysillä sisään siihen kuuluisaan ”teatterin lumoon”.

Absurdin, karnevalistisen ja hulluttelevan esittämistyylin läpimenemistä auttaa, että se on samalla älyllistä ja aidosti hauskaa. Sitä Laulujoutsen on harmillisen harvoin. Paikkoja on, mutta kudit lauotaan menimmäkseen ohi ja yli.

Tekstissä on yksittäisiä väläyksiä, visualisoinnissa oivalluksia ja (yli)runsaassa hahmogalleriassa tyyppejä, jotka saavat naaman hymyyn joskaan eivät avonauruun asti. Kertoja-balladeeri, joka ilmantuu tuon tuosta siirtämään tarinaa eteenpäin Joutsenlammen melodian pohjalle tehdyllä melankolisella laululla, on vähän yllättäen esityksen henkilöhahmoista helpoimmin tavoitettava. Poikkeuksellinen sikäli, että kertojahahmot harvoin toimivat nykyteatterissa, mutta Laulujoutsenessa kaikki onkin vähän vinksinkeikun. Esityksen monesta ajasta ja genrestä ammentava musiikkipuoli säveltäjänään Juuso Voltti toimii muutenkin hyvin ja Mustaoja on ohjannut laulu- ja kuoronumerot tarttuviksi kohtauksiksi.

Venetsiasta porukan matkaan tarttuva inkvisiittori (Volter Putro) on henkilöistä varsin hirtehinen tapaus, samoin davincimaisesta kelloseppä-keksijästä Haitissa voodoopapittareksi muuttuva Lilith (Sonja Silvander-Valo). Ylipäätään venetsialaisporukassa on enemmän potkua ja sitä kaipaamaani älyllistä hupia kuin komeljanttariryhmässä, joka ponnistaa hetkin niinkin hataralta pohjalta kuin pieru- ja kakkahuumorista.

Paras yksittäinen verbaalinen nokkeluus on, kun esityksen aurinkoteatterilaiset pitävät pikaiset noitakäräjät keksijäseppä Lilithin hämmentäminä. Heidän lopputulemanaan on, että on kolmenlaisia ihmisiä: ”näitä, niitä ja noita”.

Entäpä se maaginen realismi? Jaa-a – realismia Laulujoutsenessa on muutaman historiallisen faktan verran, ja maagisuutta tenhovoimaisuuden merkityksessä vain nimeksi, joten tuo vaativa määritelmä jää esitykseltä kyllä tavaittomattomiin.

Toivottavasti Juha Mustanoja keksii jatkossa terävämpiä tapoja satirisoida ja vertauskuvallistaa nykypäivän politiikkaa ja talousajattelua. Maa-tuskasta alkanut historia- ja fantasiaseikkailujen tie näyttäisi Laulujoutsenen perusteella koko lailla loppuun kuljetulta.