Viime vuosina lastenkirjallisuuden parissa tuotteliaasti häärinyt Laura Ruohonen on tuonut hullunhauskaa nonsense-runomaailmaansa hyvässä tahdissa myös näyttämölle. Vuonna 2008 ilmestynyt Yökyöpelit kantaesitettiin Helsingin kaupunginteatterissa 2011 ja Tippukivitapaus Kansallisteatterissa heti ilmestymisvuonnaan 2017. Molemmat ovat sittemmin saaneet myös muita toteutuksia eri teattereissa.

Vuonna 2019 ilmestyneen Merimonstereiden näyttämölle tuominen vei neljä vuotta, mutta lapsivaltaisen ensi-iltayleisön reaktioita Tampereen Työväen Teatterin Salmelaisen näyttämöllä seuratessa saattoi todeta, että hyvää kannatti odottaa.

RUOHOSEN LORUILEMA ja luottoparinsa Erika Kallasmaan kuvittama Merimonsterit on vähän kuin luonnonhistoriallinen tietokirja, vaikka se ei ehkä ihan kiveen hakattuja faktoja merten kummajaisista esitäkään. Toki merihirviöt ovatkin aina olleet lähinnä ihmisten mielikuvituksissa eläneitä otuksia, siis enemmän mytologian kuin biologian piiriin kuuluvia.

Kirjan visuaaliset ulottuvuudet ovat laajat, kiitos kolmiosaisiksi avautuvien sivujen (liuskakirja taitaa olla virallisempi määritelmä), joita yhdistelemällä saa eteensä aina uusia villejä näkymiä. Vielä laajempaan mittaan ne avautuvat nyt TTT:ssä, joissa Ruohosen tekstit ja Kallasmaan kuvitusmaailma rikastuvat kiehtvasti Matias Ojasen video- ja Jaakko Siiraisen valosuunnittelulla.

Kirjan runokimara tarinallistuu näytelmäksi kahden tiedehenkilön toimiessa johdettelijoina. Professorit Pii (Anna Kuusamo) ja Emeritus (Marc Gassot) ovat valkotakkisia tietelijöitä, joista varsinkin jälkimmäisessä on klassisia hajamielisen tai peräti hullun professorin piirteitä. Mutta ei Emeritus paha tai pelottava ole, vähän sekopää vain.

Proffat ovat onnistuneet saamaan tutkimuslaitokseensa nalkkiin itsensä Horribulli brutalixin, “Petrus Perushirviön”, joka pääsee kuitenkin karkuteille. Ja ei kun perään. Siitä alkaa seikkailu merten kummajaismaailmaan, jossa ei vaaratilanteiltakaan vältytä, sillä vastaan tulevat muun muassa Huijarihai, kalmari Kaa, varjorauskut ja monipäinen, huimaa vauhtia kasvava Plutius hydra.

IHMEELLINEN MERILUONTO avautuu näyttämöllä Kallasmaan loihtimien monsterihahmojen, Ojasen videokuvien ja Siiraisen sinivihreän valaistuksen kautta. Kehystarina itsessään on aika simppeli, mutta loruilusta kumpuava kerronta ja dialogi taas kaikkea muuta. Se aukeaa koko mitassaan kaiketi paremmin aikuiskatsojalle, sillä näyttämöpuheessa vilisee sen verran paljon bioltieteellisiä ja historiallisia viittauksia, että lukion bilsantuntien oppimääräkin käy ohueksi.

Jos lapsikatsojat eivät ihan kaikkia nyansseja tekstistä erotakaan, niin mitä välii: heidän katseensa on nauliutunut näyttämöllä mönkiviin, uiviin ja kiemurteleviin olioihin. Niin kuin aiemmissakin Ruohosen kirjojen näyttämöllistyksissä, Erika Kallasmaan kuvitukset heräävät henkiin hykerryttävällä tavalla.

Näyttelijät myös osallistavat lapsia, joten näiden mielenkiinto ei siksikään pääse nuupahtamaan, kun tuon tuosta pitää olla opastamassa tai varoittamassa hukassa/vaarassa olevia proffia. Yksi onnellinen muksu pääsee näyttämöllekin Emerituksen avuksi pyydystämään perushirviötä, mistä seuraa miltei raamatullisia käänteitä Joonan valasseikkailun tapaan.

Merimonsterit on näyttävimmillään loppupuolen merenalaisessa vaiheessa, jossa visualistien yhteispeli tuottaa… niin no, “veden alla” kun ollaan, niin henkeäsalpaavia näyttämökuvia.

OHJAAJA-KÄSIKIRJOITTAJA Ruohonen pitäytyy Merimonstereissa suppeammassa esittäjäkaartissa kuin aiemissa lastennäytelmäohjauksissaan. Koko seikkailu toteutuu kolmella henkilöllä, joista yksi, Aino Rättyä, on käsiohjelmassa nimetty “musikaaliseksi yksisoluiseksi”. Harvinaisen monitaitoinen yksisoluinen on kyllä kyseessä, kun hänen soittoaan, lauluaan, ja muuntautumistaan hahmogallerian sekaan seuraa.

Kiinni on ja pysyy! Professorikaksikko Pii ja Emeritus (Anna Kuusamo ja Marc Gassot) on onnistunut nappaamaan verimerimakkaran.

Varsinaisiin puherooleihin Ruohonen on poiminut kaksi fyysisen teatterin taitajana tunnettua näyttelijää, Marc Gassot’n ja Anna Kuusamon. Gassot’n hulvaton mimiikka yhdistettynä einsteinilaiseen ulkomuotoon tekee professori Emerituksesta sen arvaamattomamman tiedemiehen, Anna Kuusamon esittämän Piin elastinen, tanssillisempi kehonkieli taas huokuu tyyneyttä. Yhdessä he ovat mainiosti toisiaan täydentävä pari, mutta loppuratkaisun huutoäänestyksessä lapsiyleisö asettui ainakin ensi-illassa Piin puolelle.

Merimonsterit ei ole Ruohonen-Kallasmaa-duon Tippukivitapaukseen verrattuna tarinaltaan niin irrationaalinen ja pidäkkeettömän pöljä kuin tuo Seija Soijan hillitön matkakertomus, mutta kuten sanottu, tämä uutuus tarjoaa tasaisesti herkkuja molemmille katsojaryhmilleen. Lapset hihkuvat riemuissaan esimerkisi sille, kun professori Emeritus yrittää pyydystää Horribulli-hirviön onkimalla, vaikka samaan aikaan uhkaa haivaara. Aikuiset taas saavat nautiskella Ruohosen runsaana rulettavasta runokielestä, jossa alkusoinnut ovat kohdallaan. “Kuolemattomuus katosi ketkun kitaan” onkin seikkailun yksi lopputulema.