Tätä kysymystä  käsittelee Pirkko Saisio kirjoittamassaan näytelmässä, joka on hänen viimeisimpänsä Kansallisteatterin kanssa sovitusta musiikkiteatteriesitysten paketista. Trilogian edelliset osat olivat “Homo!” ja “Slava! – Kunnia”.

Tekijätiimi on Mustassa Saarassa pysynyt keskeisiltä osiltaan entisellään eli ohjaajan on toista kertaa Laura Jäntti ja musiikista vastaa jälleen Jussi Tuurna ja Kansallisteatterin vahvuudesta jo eläköitynyt Juha Muje nähdään taas keskeisessä roolissa.

Musta Saara on sirkusmainen musikaali Euroopasta ja sen alati kasvavista jännitteistä, siirtolaisuudesta sekä populismin levittyvistä lonkeroista. Näytelmän keskiössä on romanialainen kiertolaisjoukko, joka parempaa elämää etsiessään pyrkii Romaniasta Etelä-Ranskaan katsomaan suojeluspyhimystään Mustaa Saaraa. Heidän matkansa tyssää kuitenkin jo heti alkumetreillä, kun Unkarin rajalla nousee vastaan husaarien pystyttämä korkea raja-aita.

Pirkko Saisio marssittaa Kansallisteatterin suuren näyttämön lavalle runsaan kavalkadin erilaisia, toinen toistaan räväkämpiä henkilöhahmoja. Tunnistettavimpia ovat Mujeen ja Katariina Kaitueen esittämät ranskalaiset populistit Janne-Maria Teräväkynä ja Marina Teräväkynä. Näiden  Euroopan politiikan huipulle halajavien  isän ja tyttären esikuvia ei tietysti tarvitse hakea kaukaa: Jean-Marie Le Pen ja Marine Le Pen.

Musiikin ja laulujen puolesta esitys on loistava. Jussi Tuurnan säveltämä, balkanilaisia sävyjä sykkivä musiikki ryöppyää näyttämölle  orkesteria varten rakennetulta parvelta suoraan katsomoon. Saisio tiimeineen on valinnut esitykseen loistavia laulajia ja tulkitsijoita. Näyttelijät suoriutuvat lauluosuuksistaan erittäin hyvin  ja upeita sooloja on tarjolla monta. Laulut jäävätkin esityksen jälkeen pitkäksi aikaa päähän soimaan.

Tämän Eurooppasirkuksen eräänlaisina tirehtööreinä toimivat kolme konkarinäyttelijää: Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström. He kuljettavat katsojia tapahtumien pyörteissä ja rikkovat esityksen neljättä seinää ja teatterin illuusiota ahkerasti. Kolmikko tuo näyttämölle ilmavuutta, jota ilman esitys voisi olla turhan tiivis.

Paljon, lähes liikaa

Runsaus on Mustassa Saarassa läsnä oikeastaan kaikessa: Kati Lukan sirkuksesta ammentava lavastus, Tarja Simonen yksityiskohtaiset puvut, rikas hahmokavalkadi sekä Tuurnan musiikki.

Varsinkin ensimmäisellä puoliajalla tuntuu, että vähempikin olisi riittänyt. Esityksessä on kaikkea niin paljon, että se syö välillä näytelmän tehoja. Toisaalta esityksessä vilisevä kohtauksien ja hahmojen ryminän sekä jatkuvan liikkeen voi nähdä symbolina tämän päivän Euroopalle.

Toisella puoliajalla kerronta tarkentuu ja musikaalin inhimillinen sanoma alkaa työntyä kirkkaammin läpi.

Musta Saara on etäännytetty Keski-Eurooppaan ja Suomeen viitataan esityksessä lähinnä vain Euroopan laidalla olevana, pienenä kylmänä maana. Myös esityksen hahmojen yliampuvuuden voi nähdä etäännytyksen tehosteena. Näillä brechtiläisillä tehokeinoilla on haluttu teroittaa esityksen viesti ja vaikutus huippuunsa. Eurooppaa kohtaavat haasteet täräytetään yleisön eteen mahdollisimman tehokkaasti.

Mustan Saaran teemat ovat tässä ajassa tärkeitä, mutta myös jo monella tasolla aikaisemmin paljon pureskeltuja. Tämä ei toki ei  merkittävyyttä syö, mutta  esitys ei ehkä tuo aiheen käsittelyyn mitään uutta.

Jani Karvisen esittämä Pitkä Laiha Sika kuvastaa trumpmaista hahmoa, joka löytää oman karmivan ratkaisunsa Euroopan ongelmiin. Sian kautta Saisio näyttää osuvasti, miten ensi alkuun vähäiseltä vaikuttava, hupaisakin öykkäri voi väärissä olosuhteissa kasvaa pelottavaksi uhkatekijäksi.

Niin, kuka sitten pelastaisi Euroopan? Vastaus  on melko ennalta-arvattava, sillä lopulta sika on aina vain sika, vaikka päälle puettaisiinkin Burberryn puku.