Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Teatteri ja Tanssi

Teatteriarvio: Ohjaaja Johanna Freundlich laittaa näyttämöllä Tritonus-romaanin soimaan

Tommi Mattila

Suomen Kansallisteatteri on puheen teatteri. Se ei ole 150-vuotisessa historiassaan niittänyt merkittävästi mainetta musiikkiteatterin erityisosaamisestaan. Mutta ei se myöskään ole ollut täysin lauluton niin kuin monet sen mieltävät. Jos nyt ei varsinaisia musikaaleja repertuaarissa nähdäkään, niin toki Kansallisteatterissa on tehty ja tehdään esityksiä, joissa musiikilla on osansa.

Rolf Bamberg

Vallilan Kansallisteatterin ensi-iltaan tulleessa Tritonuksessa musiikki on jopa pääosassa, nimeä myöten.
Vaikka Tritonuksessa lauletaan ja soitetaan, se ei kuitenkaan ole perinteisessä mielessä musiikkinäytelmä. Mutta se on näytelmä musiikista, elämästä sen sisällä ja liepeillä. Siinä puhutaan paljon musiikista, korkeasta ja vähän matalammasta eli klassisesta ja populaarista. Musiikki on esityksessä kuin yksi roolihenkilö. Se liittää ihmisiä toisiinsa ja erottaa heitä. Sen läsnäolo luo jännitteitä tai laukaisee niitä. Musiikki myös kulminoi tarinaa kahdella tasolla, Mozartin ja Procol Harumin.

Kjell Westön samannimiseen romaaniin perustuva Johanna Freundlichin ohjaama näytelmä tavoittaa alkutarinan hengen kaikkein tärkeimmässä. Sen, kuinka eritaustaisten ihmisten on opeteltava ymmärtämään toistensa elämänasenteita, jotta se elämä kestäisi kasassa myös kriisiytyessään.

TEATTERI
Suomen Kansallisteatteri, Vallilan näyttämö
Kjell Westö: Tritonus
Ohjaus Johanna Freundlich – Dramatisointi – Michael Baran – Westön romaanin suomennos Laura Beck – Lavastus Katri Rentto – Äänisuunnittelu Antti Puumalainen – Valot Max Wikström – Puvustus Ninja Pasanen – Naamionti Minttu Minkkinen – Rooleissa Janne Reinikainen, Timo Tuominen, Annika Poijärvi, Maria Kuusiluoma, Aleksi Holkko, Petri Liski, ilja Peltonen, Henrik Heselius, Juha-Pekka Mikkola, Bruno Baer, Sofia Motturi

WESTÖN ROMAANIN päähenkilö, kansainvälistä mainetta niittänyt kapellimestari Thomas Brander on näyttämöllä kenties vielä enemmän tapahtumieen keskipiste, katalysaattori, kuin kirjassa. Hänen asettumisensa vapaa-ajan asukkaaksi – ei mökkiläiseksi, sillä Branderin rakennuttama CasaTritonus on aika paljon enemmän kuin mökki – Ravaisin saaristokuntaan riittää hyvin draaman perusainekseksi. (Fiktiiviseen paikannimistön todellisiksi karttakoordinaateiksi kannattaa ottaa Nauvo, Parainen ja Turku, vaikka romaanin fiktiivinen kuntanimi Ravainen-Ravais voisi viedä ajatukset pohjoisemmaksikin, vrt. Oravainen eli ruotsiksi Oravais)

Ravaislaiset ovat tottuneet lillumaan omassa kuplassaan, jossa sekä eletään yhteisöllisyyden hyveitä vaalien että kyräillään. Siksi Brander halutaan sekä integroida yhteisöön että torjua, jotta tämä elitistinen vieraslaji ei ujuttautuisi noin vain pitäjän omalakiseen elämänpiiriin.

Branderin vastakappaleena on naapurin yksineläjä Reidar, kylän sosiaalisen elämän moottori. Hän on sekä koulukuraattori, eli siinä roolissa sisällä monen perheen arjessa, että harrastepohjaisen bilebändi Rainbown puuhamies, joka järjestää soitannollisia klubi-iltoja kyläkapakassa.

Janne Reinikainen ja Timo Tuominen rakentavat päähenkilöiden luonnekuvat maukkaasti. Reinikaisen esittämä Brander näyttäytyy alkuun sopivan arroganttina ja snobina, jotta voi perustellusti tuntea ulkopuolisuutta. uudessa ympäristössä. Siitä lähtökohdasta näyttelijän on hyvä lähteä saattelemaan roolihahmoa sisään yhteisöön, jonka arjesta, kätketyistä murheista ja onnen aiheista Brander on kuitenkin utelias saamaan selvää, vaikka muuta esittäisikin.

Timo Tuomisen Reidar Lindell on ulospäin yltiöpuhelias ja sydämellinen, pitäjäläisten luottomies ”Rellu”. Hahmon sisällä velloo kuitenkin yhä suru ja ikävä aika äskettäin menehtyneen puolison tähden, mikä estää häntä etsimästä uutta läheistä ihmissuhdetta. Tuomisen luoma hahmo on kutkuttavasti kiikkerä: katsoja ei usein tiedä, pysyykö Reidar kasassa kohtaamissaan tilanteissa.

Branderin ja Reidarin (näytelmässä kuten romaanissakin heistä puhutaan tosiaan paljolti näin eli toisesta sukunimellä ja toisesta etunimellä, mikä myös sopii heidän luonnekuviinsa) välille rakentuu ehkä alkujaan vähän keinotekoinen linkki nuoresta Jonaksesta. Reidar on huolissaan Jonaksesta, jonka vuoksi hän pyytää Thomasta juttelemaan tämän kanssa. Jonas on omaksunut lähikaupungin Olavuksen epämääräisissä nuorisoporukoissa pyöriessään ikäviä ääriajatuksia: muukalaisvihamielisyyttä, salaliittoteorioihin tarrautumista, suoranaista uusfasismia. Ravaisiin perustettu vastaanottokeskus kiihdyttää Jonaksen ja hänen hengenheimolaisten mieliä.

Miksi sitten koulukuraattori pyytää pyytää huippukapellimeastaria ikään kuin hoitamaan omia hommiaan, on kysymys, joka vaivasi minua jo romaania lukiessani, ja vaivaa näytelmässäkin. Olisiko ollut löydettävissä joku piirun verran uskottavampi tapa saada lisäsärmää Reidarin ja Branderin kaveruuteen?

Sille kaveruuden, hyvän naapuruuden tasolle näiden miesten suhde tarinan kuluissa tuntuisi jäävän. Reidar näyttää toivovan siltä enemmän, Thomasille kovin läheinen kanssakäyminen, niin Reidarin kuin koko pienyhteisön kanssa tuntuu vaikeammalta, joten hän esimerkiksi vaikenee varsin visusti omista ihmissuhdekriiseistään.

Luottamukselliseksi ystävyydeksi miesten suhde ei siis tunnu kehittyvän. Ei, vaikka puuhapete Reidar alkaakin Thomaksen läsnäolosta ja tämän maineikkaista muusikkokollegoista intoutuneena järjestää Ravaisin kesään pienimuotoista kamarimusiikkifestivaalia. Se taas on vähän köykäinen kevennyselementti vakavampien teemojen lomaan.

Dramatisoinnissa on myös turhia rönsyjä, jotka eivät palvele koonaisuutta. Esimerkiksi Reidarin tyttären ja Thomasin pojan piipahduksetnäyttämöllä ilmaisemassa huoltaan vanhempiensa yksinelosta tuntuvat kovin irrallisilta.

SEN SIJAAN ohjaaja Freundlichin (ja ehkä myös dramaturgi Michael Baranin sekä äänisuunnittelija ja bändia valmentaneen Antti Puumalaisen) tapa käyttää musiikkia näytelmää rytmittävänä elementtinä on ihan verratonta. Erityisen rikkaaksi sen tekee bilebändin livesoitannan ja äänitteiltä kohtausten taustoille soitettujen klassisten sävellyskatkelmien limittäisyys. Syntyy klassisen musiikin, populaariimusiikin ja draamapuheen kolmen suunnan vuoropuhelu. Westön romaani lähtee näyttämöllä soimaan.

Rainbow rocks: bilebändiläisinä Juha-Pekka Mikkola, Annika Poijärvi, Ilja Peltonen ja Timo Tuominen

Merkillepantavaa on, että bändin jäseniä esittävät näyttelijät (kakkoskitaraa soittavan Tuomisen lisäksi Annika Poijärvi, laulu, Juha-Pekka Mikkola, koskettimet, laulu, Henrik Heselius, kitara, Ilja Peltonen, basso, Petri Liski) soittavat musiikin itse. Eivät siis näyttele soittamista ja laulamista vaan tekevät sitä ilolla, heittäytyvät musiikkiin.

Bändi svengaa paremmin kuin keskiverto bilebändi, jollaista se esittää. Eikä ohjelmistokaan ole mitään kuluneinta CCR-Village People-Bon Jovi-osastoa, vaan Neil Youngia, Lou Reedia, Waterboysia… (Spotifysta muuten löytyy soittolistaa, niin klassista kuin rockia Tritonus-romaanin tiimoilta.)

Vangitsevin hetki koko esityksessä taitaa kuitenkin olla Jonasta näyttelevän Aleksi Holkon karhean kauniisti soittama Eric Satien Gnossieme ykkönen. Natsismiuhon ja nuoruuden epävarmuuksien ristiaallokossa vellova mieli löytää hetkeksi tyvenen. Tuo teos nyt vain on, ainakin minun korvissani, maailman kaunein pianomelodia.

Aleksi Holkko pysäyttää Satie-tulkinnallaan

ESITYS PÄÄTTYY soitannolliseen ja sovinnolliseen kesäjuhlaan. Sen huipentumana Brander, klarinetisti alkujaan, soittaa (tulee tosin nauhalta, klarinetinsoiton lyhytkurssia Reinikainen ei sentään roolia varten ole käynyt) allegro-osan Mozartin klarinettikonsertosta A-duuri. Sen kuuleminen livenä on ollut Reidarille syvästi henkilökohtainen juttu ja yksi syy koko festivaalin pystyyn pistämiseen.

Ihan lopun loppuun kuullaan vielä Branderin oman elämänsä palasia yhteen kokoava monologi. Reinikainen puhuu suoraan katsomoon Westön tutun väkevää romaanitekstiä, joka hiljentää äärelleen. Jos näytelmässä olisi musiikin tempomerkinnät, tuohon finaaliin tulisi ”adagio molto espressivo” (hitaasti, hyvin ilmeikkäästi).

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Huomasitko nämä?

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE