“Sun pitää valita, ooksä tiikeri vai sontiainen.” Näin kuuluu yksi avainrepliikki Tiikerioopperassa. Se viittaa paitsi erään fiktiivisen teatteriopiskelijan todellisuuteen myös yleisemmin suoraan siihen kahtiajakoon, joka oli vallalla kulttuurielämässä 1970-luvulla, kun taistolaiset yrittivät saavuttaa hegemonia-aseman taiteen eri sektoreilla kaappaamalla niiden järjestöt ja oppilaitokset näppeihinsä.

Vahvimmin tämä dogmaattinen äärivasemmistolainen vyörytys pääsi vaikuttamaan juuri Teatterikoulussa (joka muuttui Teatterikorkeakouluksi vasta 70-luvun lopussa) ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Niissä taistolaisvalta asemoi niin opettajat kuin oppilaat “luokkatietoisuusasteen” mukaan.

TEAKIN DRAMATURGILINJAN kolmoskurssilaisen Sara Koirasen kirjoittama ja ohjaajan työn maisteriopiskelija Bálint Barcsain ohjaama musiikkiteatteriesitys Tiikeriooppera käsittelee noin 50 vuoden takaista poliittis-taiteellista “luokkataistelua”, joka kuohutti aika lujasti 1970-luvun oikeistopiirejä, ja lähinnä kiusasi muita toisin ajattelevia. Koska Koiranen ja Barcsai eivat olleet vielä syntyneetkään taistolaisuuden “kulta-aikaan”, Tiikerioopperassa on terve ulkopuolinen katse käsittelemiinsä asiohin. Oman kiinnostavan perspektiivinsä tuo varmasti myös se, että unkarilaissyntyisellä ohjaajalla on vielä omanlaisensa näkymä kommunismin historiaan.

Päähenkilöitä näytelmässä on aluksi kaksi, näyttelijäopiskelijat Irma (Saara Mänttäri) ja Sisko (Ilona Karppelin). Irma on rikkaan porvariskodin kasvatti, jolla ei ole mitään ideologisia intohimoja, vain vimmainen hinku päästä näyttelemään. Sisko on “runotyttö” maaseudulta, joka vaikuttuu heti koulun ja ison kaupungin ilmapiiristä. Hän on myös helppo kohde aatteelliselle aivopesulle, ja pian hän heiluu jo kaaderien eturivissä puhdasoppista stalinismia julistamassa.

Irma kapinoi äärivasemmistolaista aatteenkylvöä vastaan, mutta ottaa myös opportunistisen asenteen: “Mä haluan päästä näyttelemään, ja olen luokkatietoinen silloin, kun siitä on hyötyä”, kuuluu suurin piirtein hänen linjauksensa.

Näiden koulussa ystävystyvien nuorten välejä hämmentää ohjaajaopiskelija Ulla (Heidi Finnberg), luokkatietoinen jos kuka. Hän ottaa ohjauksensa – Elvi Sinervoa, kuinka ollakaan – tähtirooliin Siskon, ja Irma saa jää jäädä soittelemaan noin viidettä viulua äitirooliin.

Asetelma pyörähtää, kun Siskon usko kommunuismin pyhään voimaan alkaa horjahdella ja samaan aikaan Ulla ja Irma lähenevät fyysisessäkin mielessä.

Esityksen loppupuoliskolla merkityksellisiksi roolihenkilöiksi alkavat kasvaa ja terävöityä myös ulkopuolisuutta henkivä musiikinopskelija Veli (Vincent Kinnunen), suuntaan jos toiseenkin vietävissä oleva näyttelijäopiskelija Martti (Väinö Lehtinen) ja Ullan käsikassarana häärivä dramaturgiopskelija Leena (Sonja Arffman).

TIIKERIOOPPERA ON nimensä edellyttämästi musiikkiteatteria, joka sekä kunnioittaa Kom-teatterin ja laululiikkeen traditiota että kyseenalaistaa ja satirisoi sen dogmaattisuutta . Sara Koirasen sanoittamissa ja Vertti Korkin säveltämissä laluissa on siis yhtä aikaa pastissia ja parodiaa. Niissä on myös välimatkan suomaa näkökulmaa siihen, miten maailmaa ei voi yhdellä ismillä selittää tai pönkittää pystyyn.

Monitaitoiset näyttelijäopiskelijat laululiikkeen sankareiden jalanjäljissä. Kuvassa Ilona Karppelin (piano), Väinö Lehtinen (rummut), Vincent Kinnunen, Heidi Finnberg, Sonja Arffman (basso) ja Saara Mänttäri (kitara).

Musiikkinumerot toimivat komeasti koko kuusikon – fifty -fifty teakkilaisia ja nätyläisiä – kollektiivisella voimalla ja itse lavalla myös soittamana.

Etäämmältä menneeseen tarkennettua teräväpiirtokuvaa olisi suonut välittyvän enemmän myös itse näytelmätekstiin. Nyt, varsinkin alkuosassaan, Tiikeriooppera tyytyy olemaan pikemminkin taistolaishuuman kuvittamista ja kuvatekstittämistä. Jälkipuoliskolla päästään jo syvemmälle, siis pohtimaan moisen dogmatismin haittoja ja suoranaista pimeää puolta ilmiantoineen ja eristämisineen.

Irman ja Ullan lesbosuhde näyttäytyy tarinassa aluksi vain tästä ajasta kumpuavana trendikkäänä sivujuonteena, mutta voi sen nähdä myös peilauksena suvaitsevaisuuden kehitykseen. Näytelmän käsittelemässä ajassahan (jota ei almanakkatason tarkkuudella kerrota) homoseksuaalisuus oli juuri poistunut rikoslaista, mutta yllyttäminen siihen katsottiin yhä kriminalisoinnin väärtiksi.

TEATTERIKOULUN taistolaiskauden vastareaktiona ne toisin ajattelevat tai dogmaattisuuteen muuten vaan kyllästyneet nuoret tekijät perustivat 1978 Suomen Kansan Teatterin, joka loi esityksen niimeltä Pete Q, jolla on yhä tarunhohtoinen maine. Sen antiautoritaarinen peruasenne siirtyi sitten 1980-luvun ryhmäteatterisukupolveen ja jatkui seuraavalla vuosikymmenellä esimerkiksi Q-teatterin individualistisessa tekemisen tavassa.

Toisaalta taistolaisajan vastaiskuna voi nähdä myös Teatterikorkean rehtoriksi taistolaisen Eero Melasniemen jälkeen tulleen Jouko Turkan ajan fyysisyyden ihannoinnin. Mutta siitähän on dokumenttia, fiktiota ja autofiktiota suollettu riittoisasti, näyttämöllä parhaiten esityksessä Turkka kuolee muutama vuosi sitten.

Ehkä juuri tuo taistolaishegemonian jälkeinen petequulainen aika ansaitsisi myös oman fiktioidun näyttämötoteutuksen. Voisi kiinnostaa joitain muitakin kuin itseäni.

Sitä odotellessa kannattaa katsoa Tiikeriooppera. Mutta kiire on. Oppilastyö kun on kyseessä, sen esityskausi on lyhyt. Jäljellä on TTT:n Kellariteatterissa enää muutama esitys, viimeinen 18.4.

Mutta ehkä teatterikoululaisten ja nätyläisten uurastus lämpiää myöhemmin vielä festivaaliesityksiksi (vink, vink, vaikkapa Työväen Näyttämöpäiviem suuntaan)?

Korjattu 1.4. klo 10.09 Bálint Barcsain opintojen vaihe ohjaajatyön kolmannen vuosikurssin opiskelijasta maisteriopiskelijaksi.