Taina Westin kirjoittama Talo on tässä vaateessa enemmän kuin sopiva juuri Omapohjaan. Se on pieni joka suhteessa. Kestoa vain noin tunti ja kaksikymmentä, kaksi näyttelijää, hyvin kompakti tarina, pieni ylöspano jopa niin loppuunviedysti, että keskeisimpänä lavastuselementtinä näyttämön keskellä nököttävä retrosänky on ihan liian pieni näyttelijä Pirjo Luoma-ahon nukuttavaksi.

Vain tuossa viimeksi mainitussa asiassa Talo-esityksen mittakaava häiritsee. Jopa ärsyttää: miksi ei täyspitkää petiä!? Se taas ei ärsytä eikä herätä pettymyksen tunteita, että Talon tarinakaan ei ole suuren suuri. Vähän pliisuhan se on, mutta tulee uskottavuudessaan katsojaa liki, niin kuin Omapohjassa pitääkin. Kun katsomopaikkoja on maksimissaan 80 ja neliöitä näyttämötilassa suurin piirtein saman verran, esityksen ja esittäjien on oltava vahvasti läsnä. Sen Luoma-aho ja vastanäyttelijänsä Petri Liski tekevät täysimääräisesti.

JOS KYSE OLISI proosasta, Talo olisi ehdottomasti novelli. Sen tiiviin tarinan lukaisisi nopeasti.

Tarmo on pistänyt myyntiin tilansa naapurissa sijaitsevan rintamamiestyyppisen talon. Sitä saapuu lapsuusmaisemiinsa katsomaan eläköitymiseensä valmistautuva näyttelijä Riikka (“mutta eihän meillä teatterissa koskaan eläkkeelle jäädä…”), teeveestäkin tuttu ja jopa Mikael Persbrandtin kanssa ruotsalaisarjassa näyttelemään päässyt semidiiva. Hän haluaa hektisen näyttelijäelämän vastapainoksi rauhaisan vetäytymispaikan esimerkiksi muistelmiensa kirjoittamiseen, ja juuri sitä hänen oman vaarinsa rakentama, ja sittemmin Tarmon ostama talo tarjoaa. Niinpä kaupat syntyvät.

Banaaleimmassa vaihtoehdossa Riikan ja Tarmon välille viriteltäisiin romanttinen komedia aikuiseen makuun, ja sitä hetken pelkäsinkin olevan tulossa, mutta pari Westin henkilökuviin heittämää kierrettä vievät moiselta pohjan. Aika pian nimittäin käy selväksi, että Riikka sairastaa rintasyöpää, jolle hän ei ole halunnut kuulla etenemis- tai paranemisennustetta. Hän on mielessään hetkin jo valmis kuolemaan.

Isompi monttu lemmentarinan kehittelyn polulla on, että noin esityksen puolivälissä Tarmo “tulee kaapista”. Vähän tulee mieleen tunnetun laulun Nestori Miikkulaisen kohtalo, kun tämä jäi yksin Saimaan saareensa, jonne elämäntoveria löytynyt ei. Tarmo on toki hetkittäin rohkaistunut etsimään seuraa jopa homobaareista, mutta passelia ei ole osunut kohdalle eikä moinen metsästys ole sopinut hänen harrasteisiinsa. Niinpä hän on kernaammin vähän erakoitunut.

Sairaudestaan huolimatta toimelias Riikka ottaa Tarmon yksinäisyyden tunteet vakavasti, kannustaa rohkaistumaan, ja luo tälle peräti Tinder-profiilin. Ja tärppäähän siellä… Vastavuoroisesti Tarmo tukee ja hoivaa Riikkaa, kun tälle syöpähoitojen myötä tulevat ahdistuskohtaukset ja fyysiset oireet ottavat vallan.

Sen Westin teksti jättää aika pitkälti hyödyntämättä, että alussa tehdään selväksi päähenkilöiden olevan lapsuuskavereita, mutta vain toinen enää muistaa sen.

LUOMA-AHO JA LISKI luovat sydämeenkäyvät hahmot, joihin olisi kirjailijalta toivonut vähän enemmän syvyyttä. Nyt molempien henkilökohtaisten kriisienkin puiminen jää monesti leppeän jutustelun asteelle, vaikka elämästä ja kuolemasta on kyse. Mutta roolihenkilöiden toisistaan välittäminen vailla parisuhteen velvoitetta on koskettavaa, sillä lähimmäisenrakkaus ei nykymaailmassa ole ihan vallitsevimpia elämänasenteita.

Esityksen alussa ja lopussa näyttelijät ovat tuokion läsnä omina itsenään. En tiedä onko tämä idea lähtöisin kirjoittaja Westiltä vai ohjaaja Laura Jäntiltä, mutta oli keneltä hyvänsä, jokseenkin turhilta ne tuntuvat. Prologi, jossa näyttelijät esittelevät esittämänsä hahmot, vielä menee, mutta epilogin pähkäily siitä, miten hahmoille ehkä käy niin sanotusti esiripun sulkeutumisen jälkeen, on ihan tarpeeton. Kyllä kunkin katsojan pitää saada käydä sellainen ajatusleikittely ihan tykönään.

Novellimaisessa paisuttelemattyomuudessaan Talo on kuitenkin mukava pikkupurtava isompien aterioiden lomassa. On virkistävää nähdä vaihteeksi esitys, jota ei ole puristettu teattereiden standardikestoon 2.20-2.40. Tämän tarina pakkovenyttäminen noille mitoille ei olisi varmasti ollut sille eduksi.