Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma Nätyn “Peruskiviä” on näyttelijöiden ja äänisuunnittelijan opinnäytetyö, jonka heidän opettajansa arvostelevat. Ulkopuolisen arvostelijan on näin ollen hyvä käsitellä näyttelijöiden ja äänisuunnittelijan työtä pidättyvästi ja kiinnittää huomiota siihen, minkälaiset puitteet ohjaaja Mikko Kanninen ja dramaturgi Jukka-Pekka Pajunen loivat opiskelijoiden onnistumiselle.

Jokapäiväinen vaivamme

Näytelmän aiheena ei ole terrorismi, vaikka siinä pommi räjähtääkin. Aiheena ja asettamuksena on sen sijaan se, että jokin vaivaa meitä 2010-luvun ihmisiä, kun olemme arkisesti tekemisissä keskenämme.

Mielestäni jotakin joukkoa voi sanoa ”meiksi”, jos jokin kielenkäytön tapa yhdistää sen jäsenet toisiinsa. Muiden muassa Neumannin näytelmän henkilöt ja luullakseni myös Neumann itse sekä hänen saksalaiset tuttavansa ja kaikki ne, joiden voidaan olettaa tulevan katsomaan Nätyn näytelmää, kuuluvat meihin. Se, mikä meitä kaikkia vaivaa, on juuri se tapa, jolla käytämme kieltä ja yhdistymme meiksi. Jos ei olisi meitä, ei olisi meidän vaivaammekaan. Hyvän esityksen hyvänä tavoitteena on rentouttaa meidät miettimään, miten voisimme elää vaivamme kanssa, vai voisimmeko mitenkään.

Neumannin tekstin taustalla on Frankfurtin koulun tapa jakaa yhteiskunta systeemiin ja elämismaailmaan. Systeemi puhuu puppua ja käyttää meitä pelinappuloinaan. Kun se koskettaa meitä, niin mekin puhumme puppua. Systeemi koskettaa elämismaailmaa esimerkiksi elämäntapakurssilla, jolla elämän tarkoitusta etsivä kotirouva käy. Mainosmies, joka unelmoi kapitalismia jumaloivasta puheesta, jonka hän pitää liittokanslerille ja muulle Saksan parhaimmistolle, halajaa systeemin tykö.

Terrorismi on systeemi-ilmiö siinä mielessä, että joku meihin kuulumaton puhuttelee systeemiä, ja käyttää meitä nappuloinaan. Tiedämme, että terrorismin uhriksi joutuminen ei ole kovin todennäköistä. Ilmaston systemaattinen lämmittäminen sen sijaan saattaa tuoda tuhoa, jota kukaan ei väistä. Uhista puhuessaan systeemi puhuu meille puppua ja me puhumme sitä kuunnellessamme puppua toisillemme.

Ironia on keino, jolla yritämme keventää taakkaa, jonka pötypuhe nostaa selkäämme. Neumannin tekstissä ironia ei lievitä vaivaamme, vaan on osa sitä. Nätyn tulkinnassa ironia on voima, jonka edessä pokkaamme tai pysymme paikallamme.

Ruumiiton ironia

Näyttämöllä pyöritellään isoja ympyröitä ja tarkastellaan asioita taskulampuilla. Tunnelma on ahdistunut ja samalla hauska. Ahdistus tulee maailman järjestystä mallintavasta näyttämökuvasta. Hauskuutta syntyy ironian sisäistämisestä ja siinä paikoitellen pilkahtelevasta lämmöstä. Maailmasta Bill Gatesin lailla köyhyyden poistava kapitalisti on rivo ilmestys, joka hiillostuu hauskasti omista eleistään syntyvän hellän ironian lämmössä. Kertojahahmo, jossa 1-7 on näyttelijää, luo kehyksen, jossa ironia värittää kaikkea, mitä joku yrittää tietoisesti tehdä.

Ohjauksen ja dramaturgian heikkoudet ovat jäljittelevässä esitysperiaatteesta, joka toistaa sellaisenaan ongelman, joka piti esittää jotenkin toisin. Esityksen henkilöt potevat samaa vaivaa, jota me podemme. Me emme tule heidän vaivannäöstään hulluja hurskaammiksi, sillä näemme samaa kaikkialla muutenkin. Sama pätee ironiaan: kun näyttelijät eivät ole itsensä ja ironiansa vieressä, niin ironia ei virkistä, vaan puuduttaa.

Kannisen ja Pajusen luomat kehykset eivät anna riittävästi tilaa läsnäololle ja siitä syntyvälle mielikuvitukselle. Näyttelijät esittivät jotakin, mitä he eivät ole, eivätkä ole läsnä sellaisina kuin he ovat. Niin mekin teemme, kun vaivamme vaivaa meitä. Esitys olisi ollut meidän kannaltamme kiinnostavampi, jos näyttelijät olisivat näyttäneet meille paremman elämän mallia olemalla ensin läsnä omassa itsessään ja esittäneet toista vasta oman ruumiillisen olemisensa esille tuotuaan. Sellaista on sattunut Nätyn historiassa tuon tuossakin suurenmoisen onnistuneesti. Ruumiillisuus olisi ollut paikalle myös nyt, kun ruumiiden repiminen sattui avaamaan näkökulman aiheeseen.