Helena Kallion kirjoittamassa näytelmäuutuudessa Krohnin ja Konttisen myötä näyttäytyy henkisen ja hengellisen työn merkitys. Esiin nostetaan myös naisen huono asema yhteiskunnan vaatimusten ristitulessa sekä henkilöiden luja tahto elää omanlaistaan elämää.

Helena Konttinen (1871-1916) tuli tunnetuksi horrossaarnaajana. Helmi Krohn (1871-1967) teki uransa kirjailijana sekä toimittajana. Samana vuonna syntyneiden naisten, profeetan ja spiritualistin, lähtökohdat olivat hyvin erilaiset. Syvästä köyhyydestä ponnistanut Konttinen eli lyhyen mutta sitäkin intensiivisemmän elämän. Helmi Krohn sen sijaan oli kulttuurikodin kasvatti, runoilija Julius Krohnin tytär ja kirjailija Aino Kallaksen isosisko.

Anna Veijalainen on Helena Konttinen ja Amira Khalifa nähdään Helmi Krohnin roolissa. Cécile Orblin urakoi useammissa sivurooleissa muun muassa Helmi Krohnin siskona Aino Kallaksena sekä Konttisen luotettuna Hiljana. Orblin onkin miltei koko esityksen ajan lavalla. Näyttelijän vauhti sekä intensiteetti pysyy siitä huolimatta yllä mainiosti. Näyttelijäntyö on muutenkin kautta linjan vakuuttavaa.

Janoavaisissa kutsumus on elämää eteenpäin pakottava voima. Usko estää Konttisen itsetuhon, ja hän raahautuu väkipakolla, vaikka sitten rähmällään, kirkkoon ja ihmisten pariin saarnaamaan. Krohnille henkimaailma näyttää tien ulos rikkoutuvan avioliton kurimuksesta. Molemmat naiset saivat oman tien kulkijoina ja sääntöjen sekä vaimon roolin rikkojina myös osansa ympäristön paheksunnasta.

TEKSTIÄ ON esityksessä paljon ja usein kohtaukset rakentuvat keskustelun tai suoran kerronnan varaan. Kohtaukset vuorottelevat Konttisen ja Krohnin elämien välillä. Myös ohjauksesta vastaava Kallio on uskaltanut jättää kohtauksiin reilusti rauhaa, mikä helpottaa paikoin haastavankin tekstin sisäistämistä.

Janoavaiset ei kuitenkaan ole pelkästään raskas vyörytys puhetta ja Itä-Suomen murretta, vaan kokonaisuudessa on fyysisen ilmaisun tuomaa keveyttä. Parhaiten tämä näkyy Veijalaisen tulkitsemassa Konttisessa. Hurja kehollisuus tuo esiin vahvan persoonan ja alleviivaa osaltaan hengellisyyden kokonaisvaltaisuutta. Varsinkin Konttisen horroskohtaukset tulevat Veijalaisen ilmaisussa voimalla lavalle. Riehakkaimmillaan esitys on, kun Konttinen ja Hilja kohtaavat epäuskoisen lääkäri Christian Sibeliuksen, Jean Sibeliuksen veljen. Lääketiede ja uskonasiat törmäävät toisiinsa mutta kumpikaan osapuoli ei tunnu vakuuttavan toista.

Amira Khalifan kohtaukset Helmi Krohnina ovat selvästi herkempiä. Etenkin hetki, jossa Krohn puhuu yksinäisyydestään onnettomassa liitossa sekä naisen mahdottomasta asemasta on koskettava. Jonkinlaisen sielunystävän Krohn löytää säveltäjä Erkki Melartinista, jota esittää muusikko Riitta Paakki.

Katsomo on jaettu osiin ja aseteltu näyttämön ympärille. Näyttämön keskiosassa katosta roikkuu ilma-akrobatiasta tuttuja kankaita, jotka ovat lavastuksen ainoita elementtejä flyygelin lisäksi. Riisuttu ulkoasu jättää tilaa sekä tekstille että näyttelijäntyölle. Kankaita käytetään kekseliäästi. Ne paitsi jakavat näyttämöä mutta toimivat milloin pyykkikasana, milloin penkkinä.

Konttisen hengellisyyttä ja Krohnin henkisyyttä ei näytetä esityksessä yhteiskunnan linssin läpi valotettuna, outona ja kummallisena, vaan henkilöiden oman kokemuksen kautta, tärkeänä ja merkityksellisenä asiana. Vaikka tuon ajan yhteiskunta oli naiselle kova, on sisäinen kutsumus tätä suurempaa, kaiken yli kurottavaa yhteyden paloa. Esityksen nimikin sen kertoo.