Yleisölämpiössä näkyi huomattavan paljon enemmän nahkarotseja ja tatuointeja kuin ensi-iltayleisöissä keskimäärin, ja olematon pukeutumiskoodi näkyi ylipäätään normaalia vivahteikkaampana laittautumisena.

Frisyyreissäkin oli vimmaa, mutta “keesejä”(irokeesikampauksesta innoittunut harjatukka) ei avausillassa ollut näkyvyyttä haittaamassa; ehkä jatkossa, kun sana räyhäkkäästä esityksestä kantautuu hardcorempiin punkkaripiireihin.
Isoin kirjaimin, isolla äänellä

Sex Pistolsien logosta tuttua otsikkoklippitypografiaa hyödyntävän PUNK-näytelmän versaalikirjaimet ovat nyt perusteltuja myös ulosantia ajatellen. Marko Järvikallaksen kirjoittama ja ohjaama näytelmä on isoääninen ja -eleinen rymistys, jonka määräävin ominaisuus on energisyys.

Tekstinä PUNK ei ole maita mullistava draama, vaan oikeastaan aika tavallinen tarina uuteen kaupunkiin, uudenlaiseen elämänpiiriin pelmahtavasta nuoresta, joka saavuttaa vaikeuksien kautta uuden yhteisön hyväksynnän. Järvikallaksen näytelmän pääosassa on juuri tuo nuorten muodostama yhteisö, eivät yksilöt. Porukan ulkoinen erilaisuus ja anarkistisuutta hamuava normien vastaisuus synnyttävät luonnollisesti konflikteja pikkukaupungin uneliaaseen elämänmenoon tottuneen porvarillisen peruspopulaation kanssa.

Kytät ovat tietty “natsisikoja”, poliitikot pellejä, koululaitos tylsistyttävän tasapäistävä ja niin ja niin edelleen. Kyllähän kaikki noin viimeisen kuuden vuosikymmenen kapinalliset nuorisosukupolvet ovat samansorttisen uhon käyneet läpi, ja tunnistavat tämän oireilun/äksyilyn.

Tuttua juttua Järvikallaksen näytelmätekstissä on oikeastaan myös sen tapa peilata kapinallisuutta ja sen laimentumista kahdelta aikatasolta. PUNKin keskeinen tapahtuma-aika on 1991, jälkilöylyjä heitellään kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin yhteisön yhden jäsenen 49-vuotissynttäreillä. Jos tarkkoja ollaan, , näytelmän siis liikkuu punk-historian janalla jossain post- ja post-post-ajassa.

Näitä “mitä tapahui X-. Y- tai Z-sukupolven nuorille myöhemmin” -tyyppisiä valotuksia on nähty elokuvissa ja näyttämöllä sekä luettu kirjallisuudesta yllin kyllin. Ja Winston Churchillin suuhun pistetyn ajatelman mukaanhan kehitys aina tapaa mennä: “Ellei nuorena ole radikaali, ei ole sydäntä, ellei vanhana ole konservatiivi, ei ole järkeä.”

Näytelmänä PUNK on heikoimmillaan käydessään teoretisoimaan ja selittelemään 1970-luvun lopulla musiikillisena kapinana alkaneen ja laajemmaksi vaihtoehtoiseksi nuorisokulttuuri-ilmiöksi laventuneen punkin olemusta. Jälkipuolella on muutama tällainen puuduttavampi hetki.

Parhaimmillaan se taas on silloin, kun tapahtumia kuljettaa silkka toiminta. Räyhääminen, kapinoiminen, punkin veivaaminen – osasi sitten laulaa tai soittaa eli ei – oli todellisuudessa punkin perusvoima, ja on sitä draamassakin.

Lataus kohdallaan

TTT:n esitys on erittäin korkeajännitteinen. Energia purkautuu ennen kaikkea messevissä musanumeroissa, joissa kuullaan punkin klassikoita hurjina livevetoina ja lisäksi katkelmallisemmin tarinaa säestävällä soundtrackilla. Valo- ja äänisuunnittelijat, Sami Rautaneva ja Kyösti Kallio, lisäävät omalla panoksellaan latinkia kiitettävästi, mutta eivät yliampuen. Lämpiön pilariin kiinnitetty lappunen “Korvatulppia tästä” on teatterilta kaunista huolenpitoa, mutta kyllä normaalikuuloinen ilman niitä nämä desibelit kestää.

Heti avaus pudottaa kaikki suojaukset, kun Eriikka Väliahde ja Minerva Kautto tykittävät Dead Kennedysin Holiday in Cambodian niin, että vanha teatterisali tärisee. Clashin London Calling Janne Kallioniemen esittämän punkideologi Sakan sisääntulobiisinä on myös sykähdyttävä elämys. Ja se Saska Pulkkisen Sex Pistols -veto… aaargh anarchy!

Väliajalle saatteleva Exploitedin Punks Not Dead on sitten jo ihan tappokamaa: TTT-konkari Auvo Vihro vetää tämän hc-punkkareiden anthemin vallan perkeleellisellä tatsilla, kuin transsissa täristen. Vihron roolihahmo, keskushenkilö Liitun (Heidi Kiviharju) isä kokee vanhoilla päivillään punk-herätyksen ja alkaa diggailla Terveitä Käsiä jazz-tiluttelun sijaan. Siitä on näyttelijän hyvä inspiroitua.

Kaikesta anarkiastaan, hardcoreiluistaan ja kiljusekoiluistaan huolimatta PUNKin nuorisojoukko näyttäytyy plusmerkkisenä. Jokaisella kuudella nuorella on heikkoutensa tai luonnevikansa, mutta paha heistä ole yksikään. Mistään piittaamaton Pete (Suvi-Sini Peltola) voi olla pikkukaupungin oma Sid Vicious, mutta lopulta hän on sitä vain nimen, ei tekojen tasolla.

Järvikallaksen piirtämä kuva punk-yhteisöstä on siis lämmin. Jos näytelmän fiktiivinen joukko kuulisi moisen määritelmän, reaktiona olisi luultavasti pystyyn nouseva keskisormi ja Briard-sitaatti: “I really hate ya”. Eli kaikki olisi niin kuin pitääkin.