Krogeruksen uudessa Ryhmis-näytelmässä Vaellus on tiettyä sukulaisuutta tuohon neljän vuoden takaiseen. On eri tavoin ahdistuneita, katkeroituneita, arkeensa kyllästyneitä ihmisiä. Sen kollektiivisessa pääosassa olevassa työyhteisössä on läsnä koko elon korttipakka: kateutta, vihaa, rakkautta ja kuolemaa. Ja kun uskontoon liittyvissä teemoissa liikutaan, mukana on myös ihmettä ja legendaa. Komediavibatkin ovat läsnä

LÄHTÖASETELMILTAAN simppelissä tarinassa pikkuseurakunnan työntekijät lähtevät tuulettumaan Lapin vaellukselle. He saavat reissuseurakseen työhyvinvointispesialisti Marjutin, jonka tulosvastuista ja muista ikävyyksistä innostunut seurakuntayhtymä tai muu korkeampi instanssi on heidän ristikseen lähettänyt. (Vaikka risti on jo omasta takaa: porukka on tottunut ottamaan reissuilleen mukaan rajantakaiselta hautausmailta pelastetun raskaan hautasymbolin, jotta pysyisi muistissa, missä hengessä ollaan liikkeellä)

Kun vaelluksen edetessä koetaan vastoinkäymisiä, jengin keskinäiset kemiat joutuvat koetukselle. Pinnan alla on kytenyt jo pitkään, ja kohta on jo menossa melkein kaikkien sota kaikkia vastaan.

Marjut yrittää tohottaa kaiken keskellä rauhanneuvottelijana sillä seurauksella, että kohta muut ovat sättimässä kimpassa häntä. Tuntureille laskeutuu hernerokkasumu, mikä johtaa eksymiseen. Sitten tapahtuu pikku onnettomuus – nilkan nivelsiteet – ja jatkoksi isompi… ja juonispoilaukset päättyvät tähän.

Krogerus on ripottellut kirkkoon ja uskoon ja toisaalta arkisiin ihmissuhteisiin kytkeytyviä dialoginpätkiä tasapuolisesti koko ryhmälle, koska se kokonaisuudessaan on pääosassa. Kukin roolihenkilöistä saa parituntisessa esityksessä omat kohotuksen hetkensä. Marjutin (Sari Mällinen) väkevä monologi irrottaa jopa väliaplodit, Moilasen (Minna Suuronen) tilitys lopussa taas hiljentää katsomon. Terhin (Pihla Penttinen) ja Vellun (Santtu Karvonen) välinen ”vanha suola janottaa” -tyyppinen asetelma tuottaa hellyttävän hetken siilipupuineen ja muine söpöilyineen. Terhin ja Ismon (Robin Svartström) keskinäisessä suhteessa on sekä dogmaattista että hierarkista kitkaa, mikä pitää heidän dialoginsa koko ajan korkeajännitteisenä. Kaapista ilmeisesti jo hyvän aikaa sitten tullut Pete (Lassi Alhorinne) kokee lähes vainoharhaisesti itseensä kohdistuvaa homofobiaa, vaikka vahvanäyttöisiä syitä sille ei ole.

KOOMISEMPIA VIREITÄ esitykseen tuovat ennen kaikkea Marjutin laukalle lähtevät pulinat. Niissä saatetaan hyvinkin mutkattomasti heittäytyä asiallisista tyky-teemoista tajunnanvirtaan, jossa louskutetaan kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.

Tuolla välillä ollaan uskoon liittyvissä jutusteluissakin. Myös niistä virtaa dialogiin liki huomaamattomia koomisia juonteita, mutta ei siten kuin yleeensä uskonnolla ja kirkolla huvitettaessa: ei Raamatun tapahtumien parodiointia, ei purevaa satiiria fundamentaalisuudesta, ei juuri verbaalinokkeluuksia opinkappaleista. Vaelluksessa hymynnostattajat nousevat ehkä eniten kirkon tapakäytännöistä, seurakuntatyön ja perusarjen eroavaisuuksista. Tai siitä, miten hukassa – jo pian ihan käytännössäkin – tällainen hurskaasti hyvään uskova työyhteisö saattaa olla erämaan yllättäessä.

Ohjaaja Laura Jäntti kuljettaa väliin kiivaita, väliin leppeämpiä keskusteluja hyvässä rytmissä. Tosin Krogerus on kirjoittanut näytelmänsä loppupuolelle niin paljon käänteitä, että katsoja saa pitää penkistä kiinni pysyäkseen kyydissä, ja esitykseen tulee hetkeksi kiireen tuntu.

Mutta kun katsojan usko (ennen kaikkea teatterin illuusioon, ei niinkään korkeampiin voimiin) on luja, ovat kaikki ihmetapahtumat ja äkkikäänteet ostettavissa. Jos uskoo, että Helsinginkadulla maan alla oleva, muutamilla kivillä dekoroitu Ryhmiksen näyttämö on Lapin tunturierämaa, voi ihan hyvin uskoa myös jälleensyntymään.