Kun aloitin kirjoitushommat tässä lehdessä 1980-luvun lopussa, toimituksen naapuritalon kivijalassa sijaitsi puulaaki, jota piti yllä ”Kansojen ystävyyden liitto”. Se kuitenkin häipyi sijoiltaan syksyllä 1990, sattuneesta syystä.

Tuossa tuolloin liki päivittäin ohittamassani toimitilassa piti majaansa DDR-Kulturzentrum, joka nimensä mukaisesti pyrki vaalimaan Saksan demokraattisen tasavallan ja Suomen kulttuurisuhteita. Teki se varmasti sitäkin, ja konttorin ikkunoissa olleiden ohjelmajulisteiden perusteella aktiivisestikin, mutta keskuksella puhuttiin olevan muitakin tehtäviä. Niihin huhupuheisiin liittyi vahvasti lyhennenimi Stasi.

Tuo Paasipuiston nurkalla toiminut zentrum, ja sen muinoin synnyttämä lievä ahdistus, palautui vahvasti mieleeni katsoessani Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Meri Valkaman palkitusta esikoisromaanista dramatisoitua näytelmää Sinun, Margot. DDR:n ja Suomen 1980-lukuiset kulttuuri- ja mediasuhteet ovat näytelmässä vahva alateema, vaikka ensisijaisesti se on tunteita isosti liikauttava draama erään perheen kätketyistä kipeistä muistoista, niiden esiin kaivamisesta ja nuoren naisen identiteetin uudelleenjärjestäytymisestä.

Itä-Saksan salainen poliisi, virallisemmin ”valtion turvallisuusministeriö” Stasi, hengittää koko ajan toimittajien niskaan, olivat he kotoisin mistä maasta hyvänsä.

Perheensä mukaan Berliiniin ottanut Markus tutustuu toimittajatöidensä sivutuotteena eräissä juhlissa itäberliiniläiseen Louise Seideliin, joka toimii lastentarhanopettajana siinä edistyksellisessä päiväkodissa, jossa Markuksen ja hänen vaimonsa Rosan lapset ovat.

Kun puolet Markuksen perheestä joutuu pojan terveysongelmien tähden muuttamaan jo kohta takaisin Suomeen, jää Markukselle aikaa ja tilaa syventää suhdettaan Louiseen, rakastua ihan vakavasti. Berliiniin isän kanssa jäänyt Tytär Vilja on vielä niin pieni, ettei hän ymmärrä tämän kakkos-”muttin” kiinteää roolia isänsä elämässä.

Eikä tule ymmärtämään ennen kuin neljännesvuosisadan päästä löytää kuolleen isänsä jäämistöä penkoessaan nipun kaipaavia kirjeitä, joissa kaikissa on signeeraus ”Sinun, Margot”. (Markus ja Louise ovat kirjeenvaihdossaan kätkeytyneet hirtehisesti Itä-Saksan ykkösparin, Erich ja Margot Honeckerin etunimien suojaan.)

Sinun, Margot on periaatteessa kolmiodraama osapuolinaan Markus, hänen koko perheensä ja Louise. Tavallaan se kuitenkin tihentyy kahden toisistaan varsin etäällä elävän henkilön väliseksi draamaksi, joka saa vähän trillerimäisiäkin sävyjä Viljan alkaessa penkoa uutterasti, ja oman äitinsä topuutteluista piittaamatta, isänsä menneisyyttä ja Louisen henkilöyttä.. Salaisuuksien kammion raskas ovi raottuu vaaksa vaaksalta.

MUSIKAALEILLE, FARSSEILLE ja muulle kepeämmän sorttiselle suuren yleisön teatterille enimmäkseen pyhitetyllä kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähdään harvoin kotimaista kantaesitysdraamaa, joka ottaisi tilan haltuun näin kevein rakentein. Ohjaaja Riikka Oksanen on uskaltanut luottaa Meri Valkaman/Tuomas Timosen tekstin voimaan eikä ole lähtenyt täyttämään ”lentokenttänäyttämöä” millään tingeltangelilla tai toisaalta spektaakkelilla. Toni Haarasen vaikuttavat valoratkaisut luovat niukasti (itäsaksalaisessa hengessä?) lavastetulle näyttämölle isoimmat visuaaliset tehot.

Myös lomakohtaukseen Itämeren hiekkarannalla on uskallettu jättää ”lentokenttänäyttämöllä” avaruutta.

Tässä näytelmässä jopa Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus seurauksineen ja Berliinin muurin murtuminen kuvataan pelkistetysti. Mutta sivujuonteitahan ne tarinassa ovatkin, kun tärkein asia on on hyvin minäkeskeinen: Vilja haluaa tietää, miten hänen perheensä elämä on oikein mennyt, ja siinä ohessa, miten hänestä on tullut hän.

Oksasen näyttämökerronta on lumoavan intensiivistä, vaikka lavalla voi ihmisten välissä olla fyysisesti paljonkin tyhjää, ja dramaturgia rohkenee käyttää myös hiljaisuutta osana vuoropuhelua. Kohtausjatkumo limittää ongelmitta, vaikkakin rohkeasti ja vaativasti kahta aikaa ja kaupunkia. Niinpä esitys on katsojan vinkkelistä kuin eräänkin puolueen taannoinen vaalislogan: se haluaa pitää kaikki mukana. Ja pitää, ensisisääntuloista äärimmäisen kauniiseen loppuhetkeen, jossa viimeinen repliikki kuuluu: ”Sinun, Vilja.” Katsomossa nenäliinoja jo kaivettiin esiin, eikä pyyhitty tippoja nokasta.

Hienosta kokonaisuudesta voi tuon lopun ohella poimia pari muutakin eri tavoin kyynelöittävää kohtausta. Kun Vilja tapaa tutkimusmatkallaan Berliinissä isänsä vanhan ystävän Sebastianin, hänelle aukeaa näkymä isänsä ystäväpiiriin 1980-luvulla. Nuo ystävät tulevat avaralle näyttämölle tanssipareiksi kukin tiukasti rajaavien spottivalojen alle. Huh, mitkä tehot!

Siltasten perheen joulunviettokohtaus ystäviensä seurassa taas on villiydessään verraton. Jouluidylli on kaukana, kiihkeän odotuksen päättyminen itkupotkuraivariin todellisuutta. Riikka Oksasella muuten tuntuu olevan erityiskyky ohjata aikuisia lapsirooleissa niin, että hahmot ovat täysin uskottavia ilman infantiileja keekoiluja – tämä sama nähtiin näet Ryhmäteatterin Valeäideissä jo pari vuotta sitten.

Aiemmin mainittu Tshernobyl-kohtaus on kokonaisuudessa aika päälleliimattu, kun Vilja hankkiutuu etsimään tietoja kadonneesta Louisesta aina tuhoalueesta turistinähtävyydeksi muuttuneen voimalakaupungin raunioille asti, mutta hyvin puhuttelevasti sekin on toteutettu.

Se, mitä jäin Tuomas Timosen ansiokkaasta dramatisoinnista kaipaamaan, oli poliittisen opportunismin teemojen terävöitetympi käsittely. Nyt lappusilmäinen myötäjuokseminen näyttäytyy enemmän koomisena kuin traagisena, jota deedeeärräläisen valtiokoneen manipulaatio on kuitenkin perimmiltään ollut. Samoin Stasin läsnäolo olisi voinut olla kouriintuntuvampaa kuin vain sarjakuvamaisen ilmiantajavärväri Topazin hahmossa.

VILJAN ROOLISSA, joka venyy siis ikähaitarilla välille 2-n. 25, nähdään Satu Tuuli Karhu. Näin hänet ensimmäisen kerran näyttämöllä vuonna 2016 Kansallisteatterin Romeossa ja Juliassa, johon hänet oli näyttelijävaihdoksen tähden hälyytetty pika pikaa suurin piirtein teatterikorkean koulupenkistä tekemään Julian rooli, ja siitä lähtien hänen lämpöä säteilevä ominaislaatunsa näyttelijänä on tehnyt vaikutuksen. Oli hän sitten Lisa Pimpson tai Mielensäpahoittajan lapsenlapsi. Vilja on siinä lämpömittarissa roolina ihan hellelukematasoa, hänen matkalleen päin omaa menneisyyttään lähtee ehdoitta mukaan.

Rakkautta yli muurien – ”Margot” ja ”Erich” (Sara Soulié ja Martin Bahne).

Sara Soulié oli minulle entuudestaan tuttu vain vaikuttavista elokuva- ja tv-rooleistaan. Niiden pohjalta saatoin aavistaa, että jotain erityistä voisi olla livenäkin tarjolla. Ja oli: Souliéssa on jotain mystistä sisään rakennettua karismaa, joka löi läpi heti, kun hän (melko pitkän odotuksen jälkeen) näyttämölle käveli. Kävellä voi tässä yhteydessä olla vähättelevä ilmaus hänen liikekielestään, sillä tanssijataustaisena hänen kehonkielensä on yhtä monipuolista kuin hänen faktinen, suurin piirtein koko Itämeren alueen valtiot kattava ḱielitaitonsa.

Sanna June Hyde on vaikuttava raskaassa valheessa kauan eläneenä Rosa Siltasena, Martin Bahnen esittämä Markus taas on arkisempi, mutta roolityönä osuva. Pienemmistä rooleista jää muistiin esimerkiksi Viljan isoveljeä Matiasta pieteetillä esittävä Samuli Pajunen.

Sinun, Margot on keskeisiltä teemoiltaan – salatut muistot, perheensisäisestä menneisyydestä kasvava iso kipupiste, entisten kommunististen maiden harjoittama ihmisarvon riisto – jotain sukua eräälle toiselle niin teatterissa kuin romaanina menestyneelle teokselle. Sofi Oksasen Puhdistuksesta tuli merkkiteos ensin Kansallisteatterissa ja vasta sen jälkeen romaanina. Meri Valkaman teoksen kohdalla marssijärjestys on toinen, mutta laatukategorialtaan tahti on ilmeisen sama, sillä Sinun, Margot on toistaiseksi paras kotimainen kantaesitys Tokoinrannan teatteritalossa tällä vuosikymmenellä.