Nykyesityksen näyttämö on kaupunginteatterin vuosina 2021-25 toteutettava Koneen säätiön tukema hanke, jossa laitosteatterin ohjelmistoon tuotetaan uusia, erimuotoisia esityksiä.

Royal Hattara on nykynukketeatterin kärkinimistä koostuva työryhmä, jota on täydennetty näyttelijöillä ja sirkustaiteilijoilla, joilla ei ole aikaisempaa nukketeatterikokemusta.

Ja vaahtomuovi, se on oikeastaan kaiken keskiössä. Siitä on Helena Markku tehnyt ihmisen kokoiset, rujon sympaattiset kupido-hahmot, joita nuketetaan siten, että näyttelijän jalat ovat myös nuken jalkoina eli nuket on tavallaan puettu ihmisen päälle. Myös muut sivuhahmot ovat vaahtomuovista kuten myös suurin osa tarpeistosta.

Vaahtomuovin käytön voi halutessaan tulkita jopa eräänlaiseksi rakkauden symboliksi. Sehän on sekä pehmeää ja myöten antavaa, mutta myös muotonsa säilyttävää ja sisimmältään jopa melko kovaa.

Esitys tapahtuu kupidojen toimistotilassa, jossa toteutetaan erilaisia ohjelmia asiakkaiden rakkausongelmien ratkaisemiseksi. Sinne saapuu asiakkaaksi Petra Heinäsen rennosti tulkitsema Hertta, joka ei oikein tiedä, onko hän löytänyt sen oikean vai ei tai edes koko rakkautta. Hertan asenne hänelle annettuihin tehtäviin on reippaan kriittinen, mutta tavallaan voi sanoa, että kyllä lopussa rakkaus voittaa ja yllättää – jopa itse kupidotkin.

Käsikirjoituksen Merja Pöyhösen, Essi Santalan ja Riina Tikkasen ideoiden pohjalta tehnyt Taija Helminen on ensikertalainen nukketeatterille kirjoittamisessa. Se ei näy lopputuloksessa millään lailla, ellei sellaiseksi lasketa tekstin välillä tolkuttomankin suurta määrää. Puheen määrä jopa syö varsinaista nukettamista, sillä vaikka nuken suu liikkuukin, ääni tulee kuitenkin näyttelijästä. Huomasin useammankin kerran esityksen aikana seuraavani nuken tekemisten sijasta näyttelijää ja hänen ilmaisuaan.

Toinen syy tähän voi olla esityksen visuaalinen värimaailma. Kupidojen harmaanvalkoinen, melko valju väritys ja lavastuksen suurimmaksi osaksi harmaat sävyt nostavat näyttämöllä väkisin esiin sinänsä oikeaoppisesti musta-asuiset nukettajat, sillä kontrasti on sen verran suuri.

WHATEVER LOVE MEANS on ennen kaikkea kepeä ja sympaattinen komedia. Muutamat heitot rakkauskäsityksen laajentamisesta tuntuvat melkein päälleliimatuilta, varsinkin kun ne jäävät vain Hertan turhautuneiksi kommenteiksi, jotka eivät johda mihinkään.

Merja Pöyhösen varmaotteinen ohjaus hallitsee rytmin ja rakenteen. Tyhjäkäyntiä ei ole. Kupidojen erilaisia luonteita olisi voinut tyypitellä selkeämminkin, ellei sitten tavoitteena ollutkin esittää heidät ennen kaikkea ryhmänä. Sinänsä kaikki kuusi nukkenäyttelijää, Sirpa Järvenpää, Henni Kervinen, , Elena Rekola, Miika Suonperä, Helena Markku ja Riina Tikkanen selviytyivät urakastaan mainiosti.

Aavistus rauhoittumista ja hippusen vähemmän säheltämistä saattaisivat silti terävöittää esitystä. Nyt joissakin kohdin tuli tunne, että hankkeen kesäresidenssissä harjoitellulta esitykseltä oli aika hiukan loppunut kesken.

Hymyn teos kuitenkin nostattaa katsojan kasvoille, eikä tallaisten kupidojen ampumia rakkausnuolia halua välttää.