Siitäkin on jo liki 30 vuotta kun Kristian Smeds alkoi toden teolla tunkeutua uuden suomalaisen ohjaajapolven eturiviin. Merkittävä teos siinä nousussa oli nimeltään Rautavaara, Oulunkylän tähti, paikkana Oulunkylän kansantalo ja pääosassa niin ikään läpimurtoaan tekemässä ollut näyttelijälupaus Tommi Korpela.

Näytelmässä inhimillistettiin suurta suomalaista urheilu- ja viihdelegendaa, tuotiin ihmiseksi ihmisten joukkoon.

Klovneriaryhmä Red Nose Companyn perustajajäsen Timo Ruuskanen on vaihteeksi riisunut punaisen nenän naamaltaan ja noussut näyttämölle kertomaan samaisen kansallissankarin tarinaa. Rautavaara-esityksen alaotsikko ”Ihminen ja ikoni” kertoo, että Ruuskanen on paljolti samalla asialla kuin Smedsin porukka aikoinaan: keventämässä myyttisyyden taakkaa Tapio Rautavaaran hartioilta.

Esitys on myös sukellus suomalaisen vastakkainasettelun historiaan, sillä ”Tapsa” eli lapsuutensa sja nuoruutensa isällissodan jälkeisessä rajussa todellisuudessa. Esityksen ensimmäisiä kohtauksia onkin anekdoottimainen episodi, jossa junissa 1920-luvulla lehtipoikana työskentelevä Tapio tekee hyvää tienestiä, kun porvarimatkustaja haluaa ostaa häneltä kaikki Suomen Sosialidemokraatti -lehdet, jottei sen sortin ”propaganda” leviäisi, ja vastavetona duunarireissaaja ostaa pojanklopilta kaikki Uudet Suomet.

Rautavaaran työläistausta ja sittemmin asema TUL:n olympiasankarina tulee esityksessä hyvin ilmi, mutta myös myöhempien vuosien aatteellinen opportunismi. Tapsa kun oli viihdyttäjänä valmis ylittämään poliittisia raja-aitoja niin vasemmiston sisällä kuin duunarit-porvarit-akselilla – keikan tilaajasta ei isommin väliä, kunhan maksaa.

Sota-ajan ankarat kokemukset etulinjassa ja toisaalta vähän mukavammat muistot Maaselän rintamaradion kuuluttaja-viihdyttäjänä, 1940-luvun ja tanssikieltokauden lopun vuodet iltamakiertueilla Repe Helismaan ja Esa Pakarisen kanssa sekä siirtyminen soolokiertueelle luomaan ”reissumies”-ikonia mennään monologissa sujuvasti läpi mihinkään vaiheeseen erikseen jumiutumatta. Lontoon olympialaisissa viivähdetään ymmärrettäväst vähän pidempään.

Vallattomimmillaan koko esitys on sillä kohtaa, kun Ruuskanen tarinoi historian väkevimmästä perhosefektistä, jossa Lontoon kisojen hkeihäspaikan yksi heittämiselle kelvollinen pieni läntti johtaa työväenurheiluliikkeen hajoamiseen 50-luvulla ja myöhemmin 1990-luvulla Neuvostoliiton romahtamiseen. Eli Rautavaaralla olisi ollut käynnistävä rooli siinäkin pitkässä ketjussa. Uskoo ken tahtoo, mutta hymyillä tai ihan nauraa saavat kaikki.

VAIKKA LAULUMIEHESTÄ kertookin, Ruuskasen Rautavaara ei ole musiikkiteatteria, sillä Tapsan mittava ja omana aikanaan supersuosittu laulukatalogi soi esityksessä enemmän vinjetinomaisina katkelmina ja ikään kuin taustalla elokuvien score-musiikin tapaan.

Vähän iäkkäämmän iltapäivänäytösyleisön fiiliksiä väliajalla ”salakuunnellessa” tuntuivat muutamat katsojat olleen vähän pettyneitä kokonaisten laulunumeroiden puuttumiseseen. Ruuskasen ratkaisun kyllä ymmärtää. Vaikka hän on laulutaitoinen näyttelijä ja kitarakin käsissä soi, hän ei ole tässä trubaduurikeikalla vaan teatterimonologia tekemässä.

Jo mainitusta esityksen alaotsikosta painottuu näin ollen sana ihminen, ikoniosasto sai jäädä kakkoseksi. Ja onhan niitä lauluja vuosikymmenten saatossa kuultu riittoisasti. Ainakin kaikki yli kuusikymppisetosaavat Tapsan keskeisen repertuaarin jota kuinkin ulkoa. Siispä pienet ja napakat lauluviittaukset riittivät hyvin esityksen väritykseksi

OLI HAUSKA huomata, että vaikka Ruuskasella ei sitä punaista pallonenää nyt naamallaan ollutkaan, Red Nose Companyn esitysten vielä merkittävämpi aines oli Rautavaarassakin läsnä: fyysinen näytteleminen. Tapio Rautavaaran tapauksessa se on toki välttämättömyys, koska ei riisitautuisesta pikkupojasta keihäänheiton olympiavoittajaksi salskeutuvan miehen elämästä seisoskellen saata kertoa.

Ruuskasen liikekielessä on klovnimaista liioittelua, mutta tässä esityksessä hän on läsnä myös paljon sordinoidummalla kehonkielellä. Hän on esityksessä sekä Tapiona että Timona, joiden fyysinen yhtäläisyys eli 188 sentin pituus on muuten ollut yksi pieni suuri ekstrapointti monologin pohjaksi.

Timo Ruuskasen soolo todistaa, että vähällä saa paljon. Esityksen visualisoinnissa ei taustalle ole tarvittu videotykitystä Rautavaaran elokuvauralta, ja lavastukseksi riittää hyvin muutama puulaatikko toimittamaan milloin mitäkin virkaa keikkalavoista palkintopalliin. Lopun hoitaa näyttelijä itse, ahvalla fyysisellä ja emotionaalisella läsnäolollaan.