Ryhmäteatteri perui jo hyvissä ajoin keväällä, koronapaineen ollessa Suomessa kovimmillaan, tämän kesän Suomenlinna-produktionsa. Suuritöistä  Seitsemännen portaan enkeliä ei ollut mieltä lähteä toteuttamaan  epävarmoissa oloissa, ja se siirrettiin ensi kesään.

Kun koronarajoitteita alettiin kesän korvalla höllentää, Ryhmis osoitti organisaationsa ketteryyden, ja päätti sittenkin tehdä kesäproduktion Suomenlinnaan. Näytelmäksi valikoitui norjalaisen Ingvar Ambjørnsenin Brødre i blodet (Veriveljet) -romaanin sovitus Elling, joka nousi ensin  valkokankaalla ja perään teattereissa hitiksi jo tämän vuosituhannen alussa. Itsekin näin sen tuoreeltaan silloin lyhyen ajan sisällä kahdesti, sekä TTT:ssä että Helsingin kaupunginteatterissa.

Aika ei tässä tapauksessa ole teosta nakertanut. Päinvastoin: näissä pandemian säätelemissä erityisoloissa Elling-näytelmän viesti välittämisen ja sisäistetyn ystävyyden merkityksestä on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Hyvällä tavalla riisuttu

Nopealla aikataululla ja kompaktilla henkilömäärällä toteutettu esitys ei missään kohdin näytä juosten kustulta hätäaputyöltä. Ryhmiksen kokonaan omalla taiteellis-teknisellä porukalla kasattu Elling on täysipainoista teatteria, joka pitää hyvin tasapainonsa komedian ja traagisemman draaman väliin jännitetyllä vaijerilla.

Teatterin koneiston sähäkkä pystyynnostaminen stand by -tilasta ja lyhyt harjoitusaika on saattanut tehdä lopputulokselle hyvää, sillä tämä Elling on näyttämöllä hyvällä tavalla riisuttu. Hyviä impulsseja pitkin matkaa lähettelevä teksti korostuu, kun linnakkeessa ei ole spektaakkelilavasteita. Äänentoisto kyllä tuottaa katsojalle vähän haastetta, kun  linnakkeen muutenkin hankala akustiikka tekee dialogille puolitäydeksi rajoitettussa katsomoissa omia temppujaan. Mutta näyttelijät ja äänimies löytävät aika pian oikeat volyymit.

Ohjaaja Juha Kukkonen on myös varmasti voinut  luottaa, että hänelle  läpikotaisin tuttu näyttelijäkolmikko puhaltaa esitykseen hengen ilman näyttäviä puitteitakin.

Ja puhaltaahan se. Robin Svartström (Elling), Santtu Karvonen (Kjell-Barne) ja Minna Suuronen (kaikki muut roolit)  tekevät siinä mielessä sataprosenttisen plus-merkkistä teatteria, että katsojan on helppo asettua jokaikisen näytelmän roolihenkilön puolelle, myötäelää heidän kohtaloissaan. Se ei teatterissa ole ihan jokapäiväistä.

Ellingin simppelissä tarinassa nimihenkilö pääsee mielisairaalasta avohoitoon. Tai avotoipumiseen.  Oslon kaupunki osoittaa Ellingille ja sairaalassa ystäväkseen tulleelle Kjell-Bjarnelle  kimppakaksion, jossa heidän on määrä karistaa laitostumisen taakat harteiltaan ja soljua taas osaksi ”normaali”yhteiskuntaa. Ennuste ei alkuun näytä välttämättä  hyvältä, sillä äitinsä kanssa aikuisiälläkin asumaan tottunutta Ellingiä vaivaa yhä kohtaamisen pelko. Eristäytyminen on hänen juttunsa.

Sosiaaliset tilanteet ovat aika myrkkyä myös Kjell-Barnelle, jolla olisi myös kova tarve karistaa poikuutensa eli näytelmän sanoin päästä panemaan. Pornoa kuluu yli budjetin.

Mutta kehitystä on tapahtunut jo ennen näytelmän tässä ja nyt -hetkeä., sen näemme lyhyistä takaumista, joissa näytetään kaverusten sairaala-ajan arkea. Nykyhetkessä heillä on tukena topakka sosiaalityöntekijä Fransesca, jonka tehtäväkenttä on moninainen kotitalkkarina tomimisesta henkiseen tukeen. Loppupuolella tuen suunta myös hetkeksi muuttuu, kun Fransesca kaipaa olkapäätä.

Hulluus hallussa

Kukkosen ja työryhmän tapa käsitellä komedian keinoin mielenterveysongelmia on tasapainoisesti sekä diskreetti että reipas. Se, että näytelmän miehillä viiraa päässä, tehdään selväksi, mutta ilman karikatyyrisiä naamanvääntelyjä tai ylidramaattisia pään seinääntakomisia. Esityksen hemmot ovat hellyttäviä, mutta eivät hassun tomppelimaisella tavalla, vaan aitoja tunteita herättäviä.

Nämä kaverit ovat erilaisia mielisairaalasankareita kuin vaikkapa Käenpesän  Randle P. McMurphy, jota Robin Svartström näytteli Suomenlinnassa pari kesää sitten. (Puhumattakaan Minna Suurosen hoitajarooleista näissä kahdessa näytelmässä – yö ja päivä). Elling ja Kjell- Barne eivät uhoa, vaan hakevat vaivalla väyliä oslolaisarjessa selvitymiseen. Siinä onnistutaan yritysten ja erehdysten kautta. Siinä piilee myös se komediallisuuden ydin.

Tarinan happy end on ehkä turhankin ylitsevuotavainen, mutta summaa omalta osaltaan sen lämminhenkisyyden, jota Elling-esitys pitkin matkaa huokuu. Ambjørnsen on kirjoittanut kaikkiaan neljä Elling-romaania, mutta yhtään jatko-osaa ei Suomenlinnan esityksen jäljiltä jää kaipaamaan – niin somasti tarina sulkeutuu. Paitsi olisi ehkä kiva tietää, miten Ellingin ja Kjell-Barnen hankkimille terapiakissoille myöhemmin kävi…