Ei, en toki puhu nyt Platonin Valtiosta, Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikistä tai David Humen Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä -teoksesta. Jostein Gaarderin 30 vuoden takainen bestseller Sofian maailma on sentään vähän populaarimpi teos noiden mainittujen teemojen käsittelyyn kesäteatterin kontekstissa.

Se on silti riittävän puhutteleva ja poikkeuksellinen kepeään kesäviihdytykseen yleensä keskittyvässä lajissa. Ja ainakin sopivasti vaativa niin kaikenikäisille katsojille kuin tekijöille näyttämölle toteutettavaksi. Ja muuten: niin Platon, Kant kuin Humekin piipahtavat näyttämöllä.

Johanna Freundlichin Ryhmäteatterin Suomenlinnan näyttämölle ohjaama Sofian maailma selviytyy itselleen asettamasta haasteesta loppujen lopuksi varsin hyvin. Siitä huolimatta, että esitys joutuu alkupuolellaan hakemaan uomaansa aika kaukaa ja käy myös ajoittain kuivahkoksi.

Kun Sofian maailman rakenteellinen kaksoiskierre – jonka perusjuju jääkööt tässä spoilauksia välttäen avaamatta – valaistaan toisella puoliskolla, esitys muuttuu kavalkadimaisesta filosofian historian kelauksesta paljon tarinallisempaan suuntaan. Mikä mukavinta, ohjaaja samalla vain lisää teatterillisten koukkujen käyttöä. Vaikka klassiset filosofihahmot valkeine partoineen ja kaapuineen saavat antaa enemmän tilaa ihan tassa ja nyt eläville ihmisille, Freundlich heittää kerrontaan absurdeja mausteita ja vinksahtaneita viittauksia. Eikä vain murusina vaan perhepizzan kokoisina, kuten konkreettisesti saadaan kokea!

Teinitytön kasvutarina

Sofian maailman nimihenkilö on 15 vuotta täyttävä norjalainen teinityttö, jonka tavallinen maailma täyttyy niistä jutuista, jotka tuon ikäisen elämään kuuluvat. Kivoja kuteita, haaveita vielä kivemmistä kuteista, kavereiden kaa hengailua, muuta kouluarkea, kotiarkea pienine vänkäyksineen äidin kanssa… ei se teininä eläminen välttämättä sen filosofisempaa hommaa ole.

Kunnes eräänä päivänä perheen postilaatikkoon ilmestyy keltainen kirjekuori ja kohta toinen, kolmas jne. Kirjeissä joku salaperäinen opettaja Alberto Knox horisee intoutuneesti filosofian suurmiehistä ja heidän perustavalaatuisesta merkityksestään ajatteluumme. Sofian suhtautuminen tähän ”kirjekurssiin” alkaa vähitellen muuttua mitä välii -asenteesta aidoksi kiinnostukseksi saada selvää vaikkapa pikku peruskysymyksestä: ”Kuka minä olen?”

Kohta Sofia saa myös kohdata Knoxin livenä, ja se vie hänet yhä syvemmälle maailmoihin, joissa eteen tulee mitä erikoisempia tyyppejä kuin Liisalle ihmemaassa ikään. Muutamassa hetkessä Sofia kasvaa henkisesti yli sen 15 vuoden rajapyykin, jonka tavoittamisesta hän on arjessaan niin paljon haaveillut.

Ja siinähän on äidillä ihmettelemistä: käytätkö sä huumeita?

Esityksen vähän kankeilevalla alkupuoliskolla juuri nämä perhearjen törmäykset keventävät kerrontaa, jota Knoxin kiihkeä luennoiminen hallitsee. Filosofian historia juoksutetaan näyttämölle kyllä varsin vauhdikkaana potpurina, mutta enemmänkin tempoa voisi olla. Tunnettujen ajattelijoiden peruslauseet tulevat nyt varsin  verkkaan tiputellen. Kunnon vyörytys, kuten näytelmässä tehdään noin tuhatvuotisen keskiajan kanssa, tuntuu sittenkin paremmalta.

Arvatenkin ohjaaja Johanna Freundlich on Sofian maailman työstöprosessissa ottanut aika lailla matsia romaanin dramatisoija Johanna Freundlichin kanssa siitä, missä mitassa teatterillista lumoa luovat keinot saavat sijaa Gaarderin romaanin sisällölliseltä filosofiatykitykseltä. Tuntuu, että kun sovittaja F. antaa enemmän periksi ohjaaja F:n mielihaluille, esitys  saa siivet. Ja juuri vapaata lentoa tällainen korkeisiin sfääreihin vievä matka kaipaa.

Linnake hyvin hallussa

Loppua kohti Freundlich lataa Hyvän Omantunnon Linnakkeen näyttämölle –  jonka erityisominaisuuksia hän tällä Suomenlinnaan ensivisiitillään muuten käyttää taiten hyväkseen – jopa trillerimäisiä viboja. Gaarderin romaanin jännittävä kaksoismaailma saa ansaitsemansa ilmitulon. Janne Siltavuoren lavastuksen vertikaalisetkin ulottuvuudet pääsevät silloin oikeuksiinsa, kun tarinassa ylätasoilla lumyilevä mahdollisuus muuttuu  uhkaksi.

Näyttelijöissä, joista Suvi Blick telee ison nimiroolin ja Robin Svartström Alberto Knoxin opettajahahmon sekä Sari Mällinen, Jouni Innilä ja Aarni Kivinen kaikki muut vajaa parikymmentä, tuntuisi tapahtuvan sama kehitys kuin koko esityksessä. Hekin pääsevät parhaaseen tempoonsa sitä mukaa kuin näytelmän tarinarakenne tiivistyy ja kiihkeytyy.

Suvi Blick kasvattaa Sofian ylivirittäytyneestä teinitytöstä omaa identitettiään pohtivaksi naisenaluksi. Tytöstä alkaa kuoriutua nimensä mukainen maailman tarkkailija (kreikan sana sopheia=viisaus). Tuo kasvu on tervetullut, ymmärrettävä ja lopulta herkistävä.

Myös Alberto Knox saa Robin Svartströmin tulkitsemana matkan varrella uusia kierroksia ja kerroksia: kaikkitietävästä opettajasta tulee melkoinen amazing race -seikkailija, survivalisti.

Pienistä filosofisivurooleista vahvimman vaikutuksen tekevät superstaramainen Immanuel Kant (Mällinen) ja kohtalonomaisesti ylimielinen Spinoza (Kivinen); keskisuurissa osissa Mällisen esittämä Sofian äiti tuo näyttämölle suurten sfäärien sekaan hellyttävää maanläheisyyttä ja Jouni Innilän Majuri teoksen kaksoisrakenteen edellyttämää arvoituksellisuutta.

Ryhmäteatterille voi nostaa hattua, että se on uskaltanut tuoda näyttämölle näin haastavan teoksen. Vieläpä ikään kuin varasijalta viime kesäksi aiotun ja vilä tällekesällekin viritellyn, mutta lopulta pandemia syistä perutun Seitsemännen portaan enkelin tilalle. Vaikka Sofian maailma ei tässä toteutuksessa räjähdä katsoja silmille ihan big bangina, Johanna Freundlich onistuu ajan kanssa kasvattamaan siitä kokonaisuuden, joka sulkee lopulta syliinsä.