Teatteri Jurkan kevään esityskauden avasi sanalla sanoen omaperäinen näyttämöteos, Boris Godunov – mies kuin unelma. Esitys pohjautuu Puškinin Venäjän tsaarin Boris Godunovin (1552-1605) vallan vuosista kirjoittamaan näytelmään (Boris Godunov, 1831) ja se on nähty Suomessa vain kerran aikaisemmin, kun Kalle Holmberg ohjasi näyttämöversion Helsingin Kaupunginteatteriin vuonna 1985.

Nyt Jurkassa alkuperäisteos on palasteltu turhia kursailematta täysin uudenlaisiin asentoihin. Esitys on samalla Jurkan perustaneiden Vappu Jurkan ja Emmi Jurkan pojan ja tyttärenpojan, näyttelijä-ohjaaja Ville Sandqvistin ikimuistoisen räävitön paluu kotinäyttämölleen.

ITSE ESITYKSESSÄ Sandqvistin, Iiro Ollilan ja Sanna Hietalan muodostama esiintyjätyöryhmä työstää mukaelmaa Puškinin näytelmästä. Tunnelma on alusta loppuun tietoisella tavalla nyrjähtänyt. Roolihahmojen nimetkin vaihtelevat Ollilan Ruhtinas Peniksestä Sandqvistin Isä Prostataan ja Étu Rauhaseen. Hietala esittää Karhua, jonkinlaista näkökulmahenkilöä, jolle on onnistuttu opettamaan muutama sana kuningasnäytelmien suurmiehen William Shakespearen tuotannosta. Karhu parka ei kuitenkaan tunnu olevan varma esityksen suunnasta ja yrittää epätoivoisesti ymmärtää mistä kaikessa on oikein kyse sekä löytää suurmiesten kirjoittamista teksteistä merkitystä ja samastumispintaa.

Huoneteatterin näyttämölle nousee niin tsaarin ajan vallan kammiot alamaisineen kuin miehen kehon onkalot, joihin kolmikko matkustaa maagisella kultaisella vessanpöntöllä. Esitys kiitää pytyn vanavedessä oman universuminsa läpi sellaisella intensiteetillä, että perässä on välillä vaikea pysyä. En saa kiinni onko katsojan ”kärryillä pitäminen” tarkalleen edes työryhmän tarkoitus. Huomaan kysyväni onko katsojana aina edes tarpeen ymmärtää kaikkea?

Hetkissä, joissa esitys tuntuu vilistävän liian korkealla taajuudella, voi pysähtyä ihastelemaan täyteläisen rikasta skenografiaa. Heini Maarasen lavastuksen värikylläistä näyttämökuvaa hallitsee kullalla valeltu lattia ja seiniä peittävät muhkeat kankaat. Maarasen veikeät nuket tuovat oman osansa keitokseen, varsinkin ohutääninen Puškin-nukke naurattaa. Nuutti Koskisen videosuunnittelussa Helsingin kadut yhdistyvät tekoälyn luomaan todellisuuteen. Noora Salmen pukusuunnittelu on mielikuvituksekas ja toisintaa materiaaleilla ja muodoilla osuvasti esityksen hullunkurisen kerroksellista maailmaa.

MIEHEN HEGEMONIAN ja vääristyneiden valtarakenteiden käsittelyssä esitys keskittyy yllättävänkin hanakasti kehon ja sukuelimien ympärille sekä binääriseen sukupuoliasetelmaan. Tätä kuitenkin ryyditetään tiheällä viitteiden kudelmalla. Runsaudensarvesta voi Puškinin ja Shakespearen lisäksi löytää ainakin Venäjän, Putinin ja Pussy Riotin, sodan ja uskonnollisuuden sekä Kalle Holmbergin ja Vesa-Matti Loirin…ja niin edelleen. On näyttämöllä myös valkoinen muna ja lattiasta kohoava myyttinen anaalioraakkeli-hahmo. Pahimmillaan toksisen miehuuden terävin kritiikki hukkuu materiatulvan alle, parhaimmillaan absurdi meininki asettuu kommentiksi mieshegemonian järjettömyydestä.

Satiiri kohdistuu myös teatteriin ja sen tekemiseen. Näyttelijät tiputtavat välistä roolihahmonsa ja ovat näyttämöllä läsnä esiintyjäpersoonina. Yleisöä puhutellaan suoraan. Pintaan nousevat erityisesti esityksen surkuhupaisa harjoituskausi sekä teatterin historiallisen itsevaltaiset ohjaajat mutta myös ongelmia aiheuttava loputtoman demokraattinen työskentelytapa. Hauskasti esityksen konseptista ja dramaturgiasta on merkitty vastaamaan demokraattisessa hengessä koko työryhmä.