Näytelmän valistushenkisyys synnyttää ongelmia. Ne eivät ole pelkästään haitaksi, vaan jopa lisäävät esityksen kiinnostavuutta.

Millä oikeudella Mäki manipuloi?

Menin katsomoon melko vahvojen ennakkoluulojen vallassa. Syy oli siinä, että olen lukenut ohjaaja Teemu Mäen esseitä. Mäki priorisoi taiteen tehtävät tavalla, joka tekee niistä manipulatiivisia. Hän kyllä kirjoittaa olemisen kokemisesta tavalla, josta olen jyrkästi samaa mieltä. Taiteen kokija voi elää hetken ilman, että häntä tai hänen hetkeään käytettäisiin välineenä jonkin muun asian saavuttamiseksi. Mutta tämän sanottuaan Mäki panee asiat arvojärjestykseen. Tärkeintä ei olekaan se, että taide antaa elämälle hetkiseksi mielen. Välineeksi alistumisesta kieltäytyminen onkin näennäistä. Taide on Mäen mukaan ”ovela metodi”, jolla ihmiset saadaan innostetuksi tilaan, joka on otollinen ongelmien ratkaisemiselle.

Mäen metodi sisältää pari ongelmaa. Toinen niistä on varsin pieni, mutta metodin käyttäjän kannalta varteen otettava. Toinen on valtavan suuri, koko ihmiskuntaa liikuttava.

Pienenä harmina on, että metodi ei vaikuta mihinkään. Esimerkiksi minä hyväksyn melkein kaikki poliittiset mielipiteet, joita Mäki esittää esseissään (vaikka en hyväksykään hänen taideteoriaansa) tai joita Telakalle kokoontuneet taiteilijat ottavat esiin hänen ohjaamassaan näytelmässä. Esimerkiksi Halla-aho sen sijaan tuskin antaa Mäen huijata itseään. Oveluus menee hukkaan, kun yhdet ovat jo valmiiksi käännytettyjä ja toiset kieltäytyvät kääntymästä.

Kun Mäki välineellistää sellaisinaan arvokkaat hetket, hän aiheuttaa yleisölleen saman onnettomuuden kuin kapitalismi kapitalisteille ja kuluttajille. Kapitalistin on pakko lisätä pääomaansa taas kerran vielä yksi uusi arvon yksikkö. Se on mahdollista, koska elämän hetkillä ei ole arvoa sellaisinaan. Se uusii tilanteen, jossa niillä ei voi olla arvoa. Kuluttajan on pakko kuluttaa taas kerran vielä yksi uusi tavara, ja olla kiitollinen kapitalismille siitä, että hän saa taas vielä yhden kerran uutta kulutettavaa. Mäki laittaa sellaisenaan mielekkään hetken tilalle taas kerran vielä yhden manipuloivan tiedon. Hänellä on sama oikeutus kuin kapitalistilla ja kuluttajalla.

Millä oikeudella Halla-aho hylkii?

Itseisarvon ja kannanoton suhteessa on kyse tehtävän ja materiaalin suhteesta. Taide voi käyttää arvokkaita hetkiä luodessaan kantaa ottavia ja yleisöjensä huolenaiheita käsitteleviä materiaaleja. Luoko Homo Secundus valistushenkisyydestään huolimatta hetkiä, joissa on mieltä, ja käsitteleekö se tähän liittyen oikeudenmukaisesti niitä ihmisiä jotka se on ottanut materiaaleikseen?

Näyttämön takaseinän valkokankaalla näyttäytyy dokumentaarinen maailma, jossa kokoomuksen ja perussuomalaisten poliitikot esittävät omin kasvoin omia sanojaan. Lavalla tanssii ja soi fiktiivinen maailma, jossa näyttämötaiteilijat luovat asteittain yhä koskettavammaksi käyvää tunnetta kaikkien ja kaiken yhteenkuuluvuudesta. Faktion ja fiktion kontrasti on karmaiseva.

Oikeiston miehet suljetaan ulos samaan tapaan kuin he sulkevat ulos köyhät ja maahanmuuttajat. Onko se oikein? Eikö persuissakin ole puolensa ja puolensa? Minun mielestäni se ei ole oikein koston mielessä, mutta muuten kyllä. Heissä on epäilemättä puolensa ihmisinä. On vain niin, että emme voi tietää, minkälaisia ihmiset ovat. Tiedämme vain, mitä he sanovat ja tekevät. Kokoomuksen ja perussuomalaisten sanat ja teot herättävät inhoa ja kauhua joka ei salli hyväksyntään perustuvaa kontaktia.

Näyttämön fiktion ja katsomon välille syntyy pahantekijöiden dokumentaarisen ulossuljennan varjossa samamielisten suhde, jossa tunteet puhdistuvat. Alussa on irvokkaita viitteitä ja juonen piirteet virittävät ironiaa. Maailmankuulu muotisuunnittelija rakastuu kadulla kilikalimurrossa kätensä satuttaneeseen miesoletettuun köyhimykseen. Näyttelijöiden ja tanssijoiden työ huuhtoo ironiaa pois. Pelleily kyllä jatkuu, kun teatterissa ollaan, mutta rakkaus alkaa muuttua vakavasti kauniiksi asiaksi. 50-vuotisstaitelijajuhlaansa viettävä Marja Myllylä huolehtii oikeiston läsnäolosta fiktion puolella. Hän seisoo brechtiläisessä hengessä vahvan roolinsa vieressä ja tarjoaa katsojalle mahdollisuuksia myös tasapainottaviin tulkintoihin.

Valituista materiaaleista syntyi ohjauksen valistavasta asenteesta huolimatta erinomaisen virkistävästi koskettava esitys. Loppukohtaus loi ”entä jos sittenkin” –tunteen. Entä jos sittenkin, 30 vuotta jatkuneen tyhjän ironian ja kuoliomaisen kyynisyyden jälkeen, jossakin alkaa olla jotakin mieltä!