Tuo screeniltä loistava fiktiivisen tapahtuman nimi kertoo ensinnäkin sen, että tämän näytelmän ensi-ilta piti olla jo vajaa vuosi sitten, mutta se  on siirtynyt tunnetuista syistä vuoden 2021 tässä ja nyt -hetkeen. Tulevaisuusvisiosta onkin koronan myötä tullut hetkessä historian. (Pandemiaviittauksiakin on saatu tekstiin mukaan). Ennen kaikkea se kertoo kuitenkin keskusaiheen, jossa Jokelan teksti tiiviisti pysyttelee: nyt pohditaan tieteentekijöiden asemaa kilpailuyhteiskunnassa, yliopistojen suvereniteetin rapistumista, hierarkiasta johtuvia henkilökonflikteja, tutkimusetiikkaa…  Ei ensi-illan  vuoden viive  ole näytelmän ajankohtaisuudesta mitään syönyt.

Kaiken tuollaisen keskelle Johanna Virtanen ikään kuin liukuu suoraan seminaarikatedeerilta. Tiede tässä ja nyt alkaa näyttäytyä tutkija-Virtasen ja hänen kapinansa kautta meille katsojille jopa siltä, mistä eräs tosielämän maineikas dosentti,  Kansallisteatterin ensi-illan alla 87-vuotiaana menehtynyt filosofi S. Albert Kivinen “lauloi” levyttämässään pilkkalaulussa Oikeuden jumalatar: “Puhdas totuus kuulemma on tieteen ohjenuora, / tiede lienee nykyisellään porvariston huora / hura huh hah hei / jengi mustasotnialainen / täyttää oppituolit rehtorien neuvoston.” (mustat sotniat = 1900-luvun alun Venäjällä vaikuttanut  väkivaltaisuuten asti jyrkkä liberaalin älymystön vastainen liike)

Monumentaalinen mutta nyansoitu roolityö

Jos Ria Katajan roolityötä Johanna Virtasena kutsuisi monumentaaliseksi, tekisi oikeutta vasta sen mittaluokalle, järisyttävän ison tekstimäärä hallinnalle. Mutta Kataja tekee yhdessä roolihahmossa vielä enemmän, monta persoonallisuutta. Ykkösenä hän on ammattiylpeä akateeminen tutkija, jolle yliopistojen itsenäinen päätätäntävalta ilman taloudellisten intressien sekoittumista perustyöhön on a ja o. Toiseksi hän on lähimmissä ihmissuhteissaan vähän hukassa oleva keski-ikäinen yksinhuoltajanainen, joka sisimmissään käy monenlaisia kamppailuja. Pian hän on idealististen näkemystensä tähden myös somerienauksen ja maalittamisen kohteeksi joutuva omanpesänlikaaja , jonka aivojen kestokyky lopulta prakaa.

Ria Kataja tekee niin mitoiltaan kuin monisävyisyydeltään monumentaalisen roolityön tutkimusprofessori Johanna Virtasena. Tommi Korpela esittää yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaania.

Juha Jokelan ohjauksen ja Katajan roolityön hienoimpia piirteitä on se, miten vaikuttavalla tavalla näyttelijä ikään kuin portaattomasti siirtyy seminaariluennoinnista sisäiseen monologiin ja edelleen erisävyisiin dialogitilanteisiin kollegoidensa ja lähimmäistensä kanssa. Se tuo päähenkilön poikkeuksellisen lähelle katsojaa, vaikka suuren näyttämön puitteissa ollaankin.

Pääroolinäyttelijän panos – Kataja on käytännössä näyttämöllä läpi esityksen jä äänessä enimmän osan – on niin iso, että sivuroolit ovat jäädä todellakin sivuun. Esimerkiksi Maria Kuusiluoman näyttelemä rehtori tai Hannu-Pekka Björkmanin esittämä Johannan ex-mies ja professorikollega kiinnostaisivat isommassakin mitassa. Vahvat näyttelijät hoitavat joka tapauksessa laidasta laitaan roolinsa vakuuttavasti, vaikkei Tommi Korpelaa ensimmäisenä “ihmistieteiden” laitoksen dekaaniksi osaisi ajatellakaan.

Paljon puhetta paljosta

Jos on Katajalla rutkasti näyteltävää, niin onpa Jokelan läppärin näppäimistökin saanut laulaa. Johanna Virtasen vuolaan yksinpuhelun rinnalla kuullaan sähäköitä dialogeja hänen ja yliopiston rehtorin, dekaanin, radikaalin tutkijakollegan (roolissa sähäkästi näyttelevä Marja Salo) , ex-miehen ja pojan (teatterikoululainen Otto Rokka tuo mukavan nuorisolaistuulahduksen) kanssa. Vaikka hetkittäin näyttämöpuhe käy akateemisen esoteerisuuden vyöhykkeellä, ja myös oikeasti vähän luentomaiseksi, on Jokelan teksti hänelle ominaisesti taas monisaundista ja-muotoista. Niin kuin oli esimerkiksi esikoisnäytelmässään  Mobile Horrortai  hänen Esitystalous-näytelmätrilogiassaan tai, on roolihenkilöiden puhe Dosenteissakin koko ajan terävää ja kuulijaan uppoavaan siitä huolimatta, että sitä pulppuaa aika valtoimenaan ja tauotta.

Eikä tässä vielä kaikki. Virtaseen ja hänen kiivasluontoista kollegaansa Fiona Eskolaan kohdistuvan some-ajojahdin aikana koko näyttämön seinäpintojen laveudelta videotykitetyt twitter-viestit eivät todentuntuisesta sävystään huolimatta sittenkään taida olla dokumenttiaineistoa vaan Jokelan käsialaa. Ja niitä on satoja.

Kirjasto kun panoptikon

Dosentit on Jokelan kolmas omasta tekstistään Kansallisteatterin isolle ohjaama näytelmä. Tila alkaa olla hänellä siis hyvin hallussa, ja nyt se täyttyy paitsi tekstistä (twitter-kohdassa kirjaimellisen kirjaimellisesti), myös Timo Teräväisen hienoista videotaustoista, joista vaikuttavin on yliopiston kirjaston pyöreä sali. Se toimii osuvana metaforana yhteiskunnalliseen valvonnan, kuten vankilalaitoksen mekanismeihin liittyvälle panoptikonin käsitteelle, jonka brittifilosofi Jeremy Bentham pari sataa vuotta sitten lanseerasi. Sen Johanna Virtanen näkee tulleen myös tämän päivän autonomisen yliopiston riesaksi.

Jokela käyttää näyttelijöiden sisääntuloissa ja lavastaja Kati Lukan fyysistämissä näyttämökuvamuutoksissa paljon nousevia ja laskevia tasoja, mikä tuottaa joskus tahattoman koomisia hetkiä, kun vaikkapa dekaania-Korpelan pää kohoaa hitaasti lattian uumenista näkyviin.

On otaksuttavissa, että yliopistopiirejä Jokelan näytelmä kutkuttaa kovastikin. Jo ensi-illassa kuulin lämpiössä satunnaisen ohikulkijan, ilmeisesti “kohderyhmäläisen”, suusta vähän happamanoloista kommentointia Jokelan kärjistetyistä henkilöhahmoista ja heidän mielipiteistään. Hyvä merkki! Mikäs sen mukavampaa kuin että näytelmä herättää polemiikkia, ja fiktio otetaan vakavasti.

Ei Dosenttien katsominen olisi varmaan pahitteeksi vaikkapa hallitustason päättäjille. Sivutaanhan Jokelan näytelmässä myös heidän – toki Sipilän hallitukseen viitaten – rooliaan puhtaan tieteen kriisiytymisessä. Ne budjetin tiedemäärärahat, ne ainaiset lupaukset tutkimukseen panostamisesta, ne lupausten jäämiset sanahelinäksi…