Laura Ruohosen kirjoittamiin ja Erika Kallasmaan kuvittamiin lastenkirjoihin perustuvat Yökyöpelit ja sen jatko Tippukivitapaus ovat saaneet mukavasti näyttämötoteuksia. Ensinmainitun kantaesitti Helsingin kaupunginteatteri vuonna 2011, jälkimmäisen Kansallisteatteri 2017. Sen jälkeen niitä on tehty näyttämölle muun muassa Kemissä, Kuopiossa, Savonlinnassa, Kaarinassa ja Salossa.

Viime viikonloppuna Seinäjoella tuoreimman toteutuksensa saanut Tippukivitapaus on ensimmäinen versiointi, jonka Ruohonen on kantaesityksen jälkeen ohjannut itse.

Harjoitusprosessi ei ollut helppo. Korona koetteli pitkin talvea työryhmää ohjaajaa myöten aika kovalla kädellä. Ensi-ilta siirtyi kalkkiviivoilla vielä viikolla, ja juuri lopullisen h-hetken alla vielä kaksi esiintyjää putosi sairaslistalle. Kuin ihmeen kaupalla löydettiin vaativiin Tukaanin ja paputädin/portieerimursun rooleihin salamavauhdilla paikkaajat, vieläpä esityksen alkuperäismiehityksestä. Ilma-akrobaatti Katja Palmu ja Kansallisteatterin näyttelijä Marja Salo näyttivät ensi-illassa sujahtaneen vanhoihin rooleihinsa täysin kitkattomasti.

Vaivattoman ja irtonaisen oloista on meno muutenkin Seinäjoen toteutuksessa. Ohjaaja-kirjoittaja Ruohosen, visualisti Erika Kallasmaan ja säveltäjä Anna-Mari Kähärän luomus on niin kompakti paketti, että sen voi kuvitella siirtyvän teatteriin kuin teatteriin, kunhan vain löytyy sopivasti teknisiä resursseja ja näyttelijäkapasiteettia.

Seinäjoelta näyttää löytyvän. Pohjalaisversio ei kalpene Kansallisteatterin kantaversion rinnalla. Vertailuun on tietysti kiusausta, kun Seinäjoen esitys on muodoltaan pitkälle sama kuin Kansallisteatterissa hillittömiä pukuja ja lavastusta myöten. Mutta nyt esitys onkin jo mallia 1.1.: tekijän vähän virtaviivaistama, mutta samat tehot.

Sitä kyllä jäin miettimään, oliko näyttämölle venytettävä haitari Seinäjoella pidempi kuin Kansiksessa, ja toisaalta hävisikö pohjalaisversion “pizzajuustolima” pituudessa vähän kantaesityksen vastaavalle…

Pääosissa soijapapu, täimummeli ja vähän ressukka hujoppipoika, sivuhenkilöinä muun muassa kyklooppityranni Karmu Gurmee, maailman vanhin pizza, Rämeämmä sekä hölmö diktaattori, joka on itse asiassa rusina – tämä jo kertoo, missä sfääreissä Laura Ruohosen mielikuvitus on liitänyt.

Tippukivitapauksen juonenkulkua ei ole syytä tai järjellä oikein mahdollistakaan yrittää tiivistää, mutta kerrotaan sen verran, että liian täydestä tölkkikodistaan ulos pullahtanut papu lähtee Hujoppi-kaverinsa kanssa etsimään maailman parasta piilopaikka. Häntä etsimään puolestaan lähtee agenttinero Narun toimeksiannosta Mahtimummeli alias Päätäi Väätäinen, ja sitten pudotaan viemäriluukusta, ja sitten… loppu on historiaa.

Se, että seikkailun yhdessä käänteessä päädytään tuosta vaan alppimaisemissa sijaitsevaan Hiippailuhotelliin on vielä aika normihommaa, mutta se, että hotellin eksklusiivisesta palvelutarjonnasta löytyy muun muassa puudelinpentupallomeri on sitten jo hevimpää hommaa.

Muistan jo Kansallisteatterin ensi-illassa mielessäni pyörineen kysymyksen, että mitä iloliemiä Ruohonen, Kallasmaa ja Kähärä ovat vetäneet, jotta tällainen riemuralli on syntynyt. Jos on aiemmin lukenut kielellisesti ultranotkeita Allakka Pullakkaa, Yökyöpeleitä, “Tippistä” tai Otus opusta tai tutustunut Kähärän näyttämö- ynnä muuhun musikkiin, ymmärtää, etteivät nämä taiteen tekemisessä avoimella asteikolla operoivat ihmiset mitään stimulantteja tarvitse.

Esittämisen ilo

Seinäjoen kaupunginteatterin avaran Alvar-näyttämön rahkeet riittävät hyvin ylöspanoltaan aika vaativan Tippukivitapauksen toteuttamiseen. Lavalla on hetkittäin mitä kummallisinta tavaraa, Tukaanin lisäksi muutkin hahmot leijailevät välillä ilmojen teillä ja esitys levittäytyy myös katsomon puolelle. Kaikki sujuu sutjakasti, ja se on tärkeää, koska Tippukivitapauksessa flow on avainsana. Vauhtia ja vähän vaarallisiakin tilanteita kunnon seikkailussa pitää olla, järjestä ei niin väliä.

Aikuiskatsojana on tosin sanottava, että johonkin kohtaan kaipaisi pientä hengähdystaukoa – esitys on välillä turhankin täysi. Vaan lapsikatsojiapa moinen ahtauden tuskin vaivaa, ja he ovat tässä tapauksessa diktaatta-asemassa.

Näyttelijäjoukko, joka on Hujopin pikkupoikaroolin tekevää ex-tangokunkku Marko Maunukselaa, ilma-akrobaattia ja ja ensi-iltapaikkaaja Marja Saloa lukuunottamatta Seinäjoien teatterin omaa kantaväkeä, tuntuu olevan riemuissaan päästessään tekemään tällaista hillitöntä roolikirjoa. Kukapa nyt ei olisi haaveillut vaikkapa eltaantuneen pizzan, päätäin tai olkien kuninkaan roolista.

Maailman vanhin pizza (Heikki Vainionpää).

Päärooleissa Heidi Ajanto on ihastuttavan eläväinen Seija Soija, Mia Vuorela yhtä energinen Mahtimummeli ja Marko Maunuksela paitsi upeaääninen laulunumeroissaan, myös yllättävän hellyttävä pikkupoikana ja totta kai Marja Salon sulavasti rullaluistelevaa mursua on taas ilo seurata – hän on tosin tainnut luovuttaa hahmon tuhdin asun jo sen varsinaiselle kantajalle Mari Pöytälaaksolle.

Tippukivitapauksen erityisiä vahvuuksia on, että se tosiaan on suunnattu kaiken ikäisille. Ja vielä siten, että koko katsomo voi riehaantua samoista asioista, samoista lauluista, samoista repliikeistä. Tekstiin ei juurikaan ole tiputeltu täkyiksi vain aikuisille avautuvia nokkeluuksia, ei myöskään lapsikatsojia aliarvioivia leperryksiä.

Yksi ehkä vain aikuisten mieltä kaihertava juttu tosin jäi askarruttamaan. Onko Laura Ruohosella ollut käytössään profeetan lahjat, kun hän on joskus puoli vuosikymmentä sitten kirjoittanut diktaattori Diktaatan hahmon. Tämä kun toteaa kansanvallasta höpiseville alamaisilleen jotain sen suuntaista, että diktaattorina olemisessa koko juttu on just siinä, että kaikki valta on itsellä.

Sama ajatus tuntuu olevan vahvoilla nyt naapurissa.

Ruohosen Diktaatta on kyllä kaikessa ailahtelevuudessaankin muuten mukavampi tapaus.