Ryhmäteatterin uusin ensi-ilta Se saattaa olla ihminen on toistakymmentä näytelmätekstiä tuottaneen kirjailija-dramaturgi Marjo Niemen (Tiiliskivi-palkinto 2004, Runeberg-palkinto 2017) uutukaisin. Niemen näytelmien aiheet ovat olleet kiinni aikansa mediaseksikkäissä keskusteluissa. Edellinen, vuonna 2021 Koko-teatterissa nähty Norminäytelmä tarkasteli nimensä mukaisesti identiteettejä raamittavia yhteiskunnallisia normeja. Nyt ollaan historiattomuuden äärellä.

Niemen teksti lomittaa yksityisen ja yleisen, pienen ihmisen henkilökohtaisen problematiikan pyörteet maailmanpolitiikan ja ekokatastrofin hirmumyrskyihin. Ihmisen kyky ja halu unohtaa ikävät asiat ja historia tuntuu pitävän meitä toimintakykyisinä, mutta samalla unohtaminen heikentää mahdollisuutta nähdä kulloistenkin toimien seuraukset. Varsinkin ikävät muistot saattavat kuitenkin pulpahtaa pintaan odottamatta – kuin muovisaaste meristä, johon esityksessä usein viitataan.

Kirjailija Ellin (Laura Rämä) paras ystävä ja taloudellinen tukija Sonja on tehnyt itsemurhan, minkä käsittelyä keskeneräiseen romaaniinsa keskittyvä Elli yrittää vältellä.

Sonjan veli ja Ellin ystävä Sami (Anssi Niemi) haluaisi purkaa tapahtunutta Ellin kanssa. Elli kuitenkin keskustelee mieluummin luomiensa fiktiivisten henkilöiden kanssa ja käsittelee maailmantuskaansa niiden kautta. Pitkä suhde yläluokkaiseen Sonjan ja Samin perheeseen nousee esityksen edetessä yhä enemmän esiin.

Ellin romaanissa lopetettavaksi määrätyn mielisairaalan ylilääkäri, eräänlainen Claes Andersson -hahmo (Robin Svartström), suostuu masennuksestaan huolimatta ottamaan vielä hoitoonsa merestä löydetyn naisen (Annimari Fabritius), joka kärsii dissosiatiivisesta amnesiasta. Nainen ei muista, kuka on tai mitä on tapahtunut. Romaanin fiktiiviset henkilöt elävät myös näyttämöllä.

Esitys etenee näennäisinä dialogeina, joissa historiansa kautta piirtyvät roolihenkilöt puhuvat lähinnä itselleen. Tarinaan rakennettu arki- ja fiktiivinen taso sekä niiden jatkuva vaihtelu tuovat esitykseen näyttämöllisiä tapahtumia. Niitä ilman täyspitkä esitys ei ehkä kantaisi, koska henkilöiden väliset suhteet ja dynamiikat eivät juuri muutu tai syvene. Jokainen on koko ajan omalla asiallaan.

Näyttelijät maaduttavat kuitenkin esitystä hienosti, puhuttelevat läsnäolollaan ja sävykkyydellään. Vain romaanin hahmoihin kuuluvan poliisin tarkoituksellinen kaksiulotteisuus jäi ihmetyttämään. Vai puuttuiko häneltä ominaisuuksia, koska kirjailija ei ollut niitä luonut? Esitys kun leikki tälläkin tekstin tasolla.

TEATTERIKORKEAKOULUSTA viime vuonna valmistunut virolaissyntyinen Anna Jaanisoo (s.1985) on ohjannut Se saattaa olla ihminen -esityksen ilmavaksi, kepeäksi ja humoristiseksi. Paljosta puheesta ja monista kohtausten vaihdoksista huolimatta näyttelijöillä on rauhaa tuoda henkilöhahmoistaan esiin muutakin kuin se ilmeisin. Jaanisoon viime vuonna Q-teatteriin ohjaama Tuvi Toas eli pulu huoneessa puhutteli kriitikoita kuvauksellaan virolaisten vierauden kokemuksista Suomessa.

K. Rasilan lavastus palvelee esitystä hyvin. Suuri haaleanharmaa tila muuntuu Ellin pieneksi vuokra-asunnoksi, Samin tyylikkääksi kämpäksi, sairaalaksi ja sekaisin olevan hamstraajan sotkuiseksi luukuksi. Näyttämö on myös elämän tila, ihmisten maailma, jota ympäröivä meri lähestyy kastellen nurmikentän, hitaasti mutta varmasti.