Kansallisteatterin yläkerran uusille näyttämöille, Taivassaliin ja Maalaamosaliin, pääsee valtavalla hissillä. Siihen mahtuu noin 60-paikkaisen Maalaamosalin yleisö melkein yhdellä keryaa.

Maanantai-iltaisen loppuunmyydyn esityksen jälkeen tunnelma hississä alas laskeuduttaessa on varsin hiljainen. Pohdiskeleva, puntaroiva. Kaksituntisen, väliajattomana ultraintensiivisen esityksen loppu on ollut vähän yllättävä. Omalla kierteisellä tavallaan kyllä katarttinen, mutta ei ehkä ihan vapauttava.

Miller opiskeli nuoruusvuosinaan Sydneyssä niin mikrobiologiaa, draamaa kuin lakitiedettäkin (valmistui juristiksi ja erikoistui ihmisoikeuskysymyksiin). Tämän erityislaatuisen koulutuspolun antamien valmiuksien voi nähdä pääsevän yhdistelmänä esiin jPrima faciessa. Se on mikroskooppisen tarkasti aiheensa viipaloiva esitys, käytännössä oikeussalidraama, jossa kova juristeria saa näytelmäkirjailijan kynästä helposti lähestyttävän muodon.

Ennen kaikkea Millerin näytelmä on kuitenkin näytelmä naisesta, joka joutuu seksuaalisen väkivallan uhriksi, haluaa siihen syyllistyvän miehen tilille teostaan ja oikeuden toteutuvan. Eikä vain itsensä vaan välillisesti kaikkien kohtalotoverinsa kohdalla.

TÄYDEN MAALAAMOSALIN jo valmiiksi tiivis tunnelma tihentyy lisää hetii Annika Poijärven astuessa lavalle. Hänen esittämällään Tessa Enslerillä on vauhti päällä. Tessa työskentelee puolustusasianajajana,ja näin alkuun hän esittelee vauhdilla, miten hän pistää todistajat tärisemään ja helisemään aitiossaan. Tessa on monen raiskausoikeudenkäynnin veteraani, ja onnistunut monessa tapauksessa saamaan syytetylle vapauttavan tuomion. Voittamaan.

Hänellä metodinsa kääntää todistajien kuulemisessa ympäri juttuja, jotka prima facie (lakitermi tarkoittaa “ensi näkemältä”) vaikuttavat yksiselitteisiltä raiskauksilta, näyttävät sivullisen eli nyt teatterikatsojan silmissä aika sydämettömiltä.

Ihan uuteen valoon ne asettuvat, kun aina itsevarmana esiintynyt Tessa onkin itse asianomistajana jutussa, jossa seksuaalirikoksesta syytettynä on hänen työkaverinsa, juristi siis hänkin.

Esityksen aiheeseen nähden sen alku tuntuu reteessää kielessään ja esittämistavassaan turhan kepeältä, mutta tapahtumien edetessä se alkaakin vaikuttaa ohjaaja Susanna Kuparisen juonikkaalta vedolta. Huumorilla silattu esittämistapa korostaakin kontrastia., eikä tunnu enää alkukevennykseltä.

Niin puolustusasianajaja kuin onkin, Tessa on luonteeltaan hyökkääjä. Ratkaisija, maalintekijä, jos urheilutermistöllä jatkaa. Entäs sitten, kun pelikirja pistetään uusiksi, ja hyökkääjästä tulee tavallaan puolustaja? Tai puolustettu. Tessaa puolustetaan hänen oikeudestaan omaan reviiriinsä, omaan kehoonsa, koskemattomuuteensa. Mutta pystyykö hän todistamaan, että ei ollut itse halukas rajuun seksileikkiin? Kielsikö seläsanaisesti Vastusteliko fyysisesti kylliksi? Ensi näkemältä kyllä, mutta…

Prima facie on draamana väkevimmillään juuri Tessan tapauksen oikeuskäsittelyn tiimellyksessä. Siinä on trillerimäistä imua, mutta ei amerikkalaisista lakitupaelokuvista tuttua kliseisyyttä ja ennalta-arvattavuutta.

Laajentaessaan näkökulmaansa koko oikeusjärjestelmän kritiikkiin, Millerin tekstin ja sen näyttämöllepanonkin fokus käy epäskarpimmaksi, vaikka teeman käsittely ihan perusteltua onkin.

Prima facie on myös näytelmä mielen kestokyvystä. Tessa joutuu odottamaan oikeudenkäyntiä 782 päivää. Hän siis joutuu yli kahden vuoden ajan kamppailemaan mielessään oikeudenjanon ja koston, vihan ja häpeän, sekä raiskauksen jättämien fyysisten ja henkisten jälkien ristiaallokossa. Se todella syö naista, mutta ei lannista taistelutahtoa. Hän joutuu myös käymään keskustelua oman etiikkansa kanssa: oliko hänenmetodinsa todistajien murtamiseen ollut oikeutettu?

OLEN PITKÄÄN pitänyt Annika Poijärveä (s. 1985) yhtenä ikäpolvensa valovoimaisimpana näyttelijänä, mutta ne todelliset tykkiroolit ovat häntä vuonna 2016 alkaneella Kansallisteatteri-kiinnityksellään vielä kiertäneet. Hyviä roolitöitä on “Kansis”-uralta plakkarissa toki liuta, muun muassa Mestarin ja Margaritan jälkimmäinen, Rikinkeltaisen taivaan Stella ja Tritonuksen Annette, mutta olen jäänyt odottamaan, milloin hän pääsisi käyttämään koko kapasiteettiaan.

Nyt pääsee. Poijärvi on yksin lavalla kaksi tuntia, ja esitettävänä on melkoinen tekstimassa, jota ei todellakaan vain pajateta paikoiltaan. Hän heittäytyy Tessaksi koko kehollaan, asuja lavalla vaihtaen ja hetkin Tessasta myös muiksi henkilöksi muuttuen. Fyysistä ilmaisua vaativat ohjaaja Kuparisen ratkaisut eivät päästä näyttelijää helpolla, ei myöskään Millerin teksti, jossa raiskatun naisen mielenmaisemat ovat olleet Poijärven työprosessissa luultavasti mieltä myllertäviä.

Kaikesta tästä hän selviytyy komeasti, hengästyttävästi. Kahden tunnin jälkeen on vuorostaan katsojan mieli myllerretty, mutta lopulta toivoa ruokkivalla tavalla.