Päätoimittajalta
27.4.2018 18:00 ・ Päivitetty: 14.8.2018 10:55
Tunnin vierailu pankissa havahdutti siihen, miten eriarvoisessa yhteiskunnassa elämme – seurasin kivettynyttä miestä, mutta kassavirkailijan vastaus oli tyly
”Maailma on hyvä niille, joiden pankkikortti on tallella ja pää toimii.” Tämän sain kokea karvaasti, kun jätin puhelimeni Saksaan Nürnbergin oikeusmuseolle. Kolmannen valtakunnan synnit sekoittivat kompassini niin perusteellisesti, että puhelin jäi Herman Göringin paikalle natsioikeudenkäyntien näyttämölle. Ikimuistoinen museokäynti.
Puhelimen mukana katosivat niin pankkikortit kuin ajokorttikin. Onneksi matkaseurueestani löytyi sen verran lempeyttä, että sain loppumatkaa varten riittävästi käteistä pakollisia ostoksia varten. Passin olin riemukseni jättänyt hotellihuoneeseen, joten kotimatka sujui ilman suurempia kommelluksia. Toki luottokortit kuoletin varmuuden vuoksi, jotta vältyin mahdollisen väärinkäyttäjän juonilta.
Yksinelävä muistisairas vanhus on kuin vesiliirtoon joutunut autonkuljettaja, josta on silmäräpäyksessä tullut oman elämänsä matkustaja.
Kun ensimmäinen matkan jälkeinen arkipäivä koitti, ryntäsin Hakaniemen Osuuspankkiin hakemaan tililtäni käteistä. Varasin aikaa noin puoli tuntia jonottamiseen, mutta arvioni pankkireissun kestosta meni täysin pieleen. Vaikka minua ennen kassapalveluihin jonotti 10 ihmistä, aikaa omaan vuorooni kului 50 minuuttia. Ymmärsin, ettei kassapalvelujen käyttäminen ole suunnattu minulle.
Tuo 50 minuuttia Osuuspankin aulassa kertoi minulle aika paljon digitaalisuuteen vannovan yhteiskunnan ongelmakohdista. Minua ennen tiskille jonotti noin 70-vuotiaita eläkeläisiä, jotka halusivat maksaa laskunsa ajallaan. Heillä ei ollut kotitietokonetta, eikä valmiuksia uusimman teknologian käyttöön. Kun näkö oli alkanut heiketä, ei uusien pankkijärjestelmien omaksuminen enää tullut kysymykseen. Jokaisesta laskusta otettiin vielä sievoinen palvelupalkkio, joten laskujen kokonaissumma ylitti reippaasti laskun alkuperäisen kokonaishinnan.
Eniten minua suretti jonossa ollut muistisairas iäkäs mies. Hän oli kuuliaisesti ottanut oman vuoronumeronsa ja nökötti kiltisti palvelutiskin edessä. Kun numeroa 27 huudettiin, kukaan ei reagoinut. Kassaneiti huusi vielä numeron ääneen, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomioita. Niinpä numeronäyttöön ilmestyi numero 28. Seurasin hetken kivettynyttä miestä ja kävin kysymässä hänen numeroaan. Yllätys ei ollut iso, kun hänen kourastaan löytyi numero 27.
Kävin kysymässä kassavirkailijalta, voisiko mies päästä seuraavana asioimaan. Vastaus oli tyly: vuoronumeron mukaan mennään. Ottakaa uusi numero. Noin tunnin vierailu Hakaniemen Osuuspankkiin havahdutti minut siihen, miten eriarvoisessa yhteiskunnassa elämme. Yksinelävä muistisairas vanhus on kuin vesiliirtoon joutunut autonkuljettaja, josta on silmänräpäyksessä tullut oman elämänsä matkustaja. Vauhti ympärillä vain kiihtyy, mutta jarrupoljin ei enää toimi. Tulevaisuus näyttää vääjäämättömän uhkaavalta, eikä kukaan enää välitä, mihin matkustajan vauhti viimein pysähtyy.
Lisää aiheesta
Jos ihmisen ainoa päivän ihmiskontakti on Osuuspankin kassa, on tilanne aika huolestuttava.
Suomi tarvitsee menestyäkseen digiloikan ja rutkasti kansainvälisiä moniosaajia. Silti näiden yksinäisten yhteiskuntamme vähäosaisten tila huolestuttaa. Jos ihmisen ainoa päivän ihmiskontakti on Osuuspankin kassa, on tilanne aika huolestuttava. En ole sitä mieltä, että Osuuspankin pitää järjestää toimintansa niin, että sosiaalitoimen palvelut hoituvat pankkitoimien ohella. Silti näiden yksinäisten heikkojen asema ei voi olla menemättä ihon alle. Voisiko olla niin, että vesiliirron yllättäessä hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa kuskin. Nimittäin ilman kuskia matkustajista tulee vainajia jo eläessään.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.