Tutkimuksessa tarkastellaan hallitusohjelmia 1950-luvulta nykypäivään. Kyseessä on ainutlaatuinen ja merkittävä kuvaus siitä, miten poliittinen johto on määritellyt pohjoismaisen hyvinvointimallin.

– Tarkastelemme erityisesti sosiaali- ja terveysalaa ja osoitamme, miten kehitys on johtanut sote-uudistukseen, dosentti Matilda Hellman Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta sanoo.

Aikaisemmin on hyvinvointivaltion alasajosta puhuttaessa usein viitattu Esko Ahon (kesk.) hallitukseen ja 1990-luvun alun lamaan. Aikaisemmissa tutkimuksissa on esimerkiksi osoitettu, miten tuolloin tehtiin julkisen sektorin säästöpolitiikkaa, eikä muutoksia ole tullut edes talouden elpymisen jälkeen.

Tutkijat jakavat hallitusohjelmat kolmeen eri aikakausryhmään, joissa kussakin hyvinvointivaltio ja hallituksen suhtautuminen siihen on ilmaistu omanlaisellaan tavalla. Vuosina 1950– 1970 hyvinvointivaltiota oltiin rakentamassa. 1980- ja 1990-luvulla mallia kehitettiin ja vahvistettiin, mutta 2000- ja 2010-luvulla hallitusohjelmissa alettiin puhua aiempaa harvemmin klassisista pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon liittyvistä ideoista, kuten universalismista ja tasa-arvosta.

Tutkijat näkevät, että kolme hallitusohjelmaa eroaa joukosta. Ne ovat Paavo Lipposen (sd.) toinen ohjelma (1999), jossa on vahvaa hyvinvointipoliittista eetosta, Jyrki Kataisen (kok.) ohjelma (2011), jossa hyvinvointi-instituutiot mainitaan osana yksityiskohtaista suunnitelmaa, sekä nykyinen Juha Sipilän ohjelma (2015). Se eroaa tutkijoiden mukaan näyttävästi muista puhuttelun ja muotonsa puolesta, ja siitä myös puuttuu hyvinvointipolitiikka sanan pohjoismaisessa merkityksessä.

– Tutkimuksemme osoittaa, miten poliittinen järjestelmämme osittain takaa hyvinvointivaltioidean säilymisen koalitiohallituksissa, Hellman sanoo.

– Kun päätöksenteossa on pakko neuvotella ja tehdä kompromisseja, poliittiset tavoitteet kirjataan yksityiskohtaisesti, jolloin hyvinvointivaltion rakenteet tehdään näkyviksi. Jyrki Kataisen sixpack-hallitus on tästä hyvä esimerkki, vaikka sitä ei tuolloin pidetty erityisen hyvinvointivaltiomyönteisenä.

Sipilän hallituksen hallitusohjelma muistuttaa tutkijoiden mielestä pikemminkin liikemaailman toimintasuunnitelmaa, mikä mahdollistaa enemmän “managerialismia” ja ylhäältä johtamista. Tämä taas antaa hallitukselle enemmän vapauksia jättää kysymyksiä avoimiksi ja tehdä ad hoc -päätöksiä, mikä on kenties myös mahdollistanut sote-uudistuksen läpi viemisen.

– On ollut vahva poliittinen tahto yksinkertaistaa hallitusohjelmia ja jättää enemmän tilaa päätöksentekoon sitä mukaa, kun niitä käsitellään. Nykyisen hallitusohjelman muoto ja sisältö kielivät asenteesta, jonka mukaan maatamme johdetaan suuryrityksen lailla parhaiten ylhäältä, Hellman arvioi.

Hellmanin mukaan suomalainen hyvinvointiyhteiskunta muuttuu tämän ideologisen paradigman muutoksen myötä, sillä siinä korostetaan yksilön kykyä tehdä valintoja. Sote-uudistus on selkeä askel tähän suuntaan.

– Vaikka tutkijat ovatkin osoittaneet muutoksen ja tutkineet sitä jo jonkin aikaa, meillä on nyt selkeitä tuloksia poliittisen johdon suunnanmuutoksesta. Suomi on ottanut askeleen täysin uuteen suuntaan.

Matilda Hellmanin, Marjukka Monnin ja Anna Alangon artikkeli Declaring, shepherding, managing: The Finnish welfare state ethos in Finnish government programmes. 1950-2015 julkaistaan Research on Finnish Society -tiedelehdessä.