“Kaupungit nähtiin kasvun moottoreina. Suomalaista kaupunkipolitiikkaa on mahdollista luonnehtia nuoreksi politiikaksi, koska julkilausuttu valtiollinen kaupunkipolitiikka käynnistyi vasta 1990-luvulla”, sanoo väitöskirjatutkija Olli Hokkanen Helsingin yliopistosta.

Hokkanen väitteli viime viikolla Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta “Suomalainen kaupunkipolitiikka – sen tekijät ja tulkit”.

Hokkasen mukaan kaupungit ovat tehneet paikallista kaupunkipolitiikkaa, mutta valtiollisen julkilausutun kaupunkipolitiikan synty oli uutta politiikkaa Suomessa. Muutos tapahtui, kun Paavo Lipposen ensimmäisen hallitus aloitti toimintansa.

Hokkasen mukaan Lipposella on ollut merkittävä historiallinen panostus kaupunkipolitiikan kehitykseen. Kaupunkipolitiikka tarvitsee tutkijan mukaan vahvaa valtiota sekä vahvoja johtajia.

“Valtiollinen kaupunkipolitiikka 1990-luvulta kuvasti yhtä vaihetta suomalaisen kaupunkipolitiikan pitkässä historiassa. Uuden kaupunkipolitiikan käynnistäminen oli vastaus globalisaation ja globaalin talouden haasteisiin.”

Hokkasen mukaan valtiollinen kaupunkipolitiikka kukoisti Lipposen ensimmäisen ja vielä toisenkin hallituksen aikana, mutta 2000-luvulla kaupunkien kehittämispolitiikka hiipui.

“Kaupunkikeskustalaisista huolimatta kaupunkipolitiikan kannalta oli onnenpotku, että keskusta oli oppositiossa, kun Lipposen I sateenkaarihallitus(koalitio), jonka muodostivat SDP, kokoomus, vasemmistoliitto, RKP ja vihreät, ryhtyi puuhaamaan uutta valtiollista kaupunkipolitiikkaa. Keskustassa kuitenkin pian huomattiin hallituksen aikeet ja torjuttiin kaupunkipolitiikan tarpeellisuus.”

Hokkasen väitöskirjan mukaan intressiristiriidat ja konfliktit ovat vaikeuttaneet uuden suomalaisen kaupunkipolitiikan tekoa.

“Jännitteet ja vastakkainasettelut häiritsivät kaupunkien kilpailukyvyn parantamista yhteiskunnallisesti kriittisinä aikoina; lisäksi globaaleja kaupunkiongelmia oli vaikeaa ratkoa. Konfliktit turhauttivat, uuvuttivat ja lannistivat kaupunkipolitiikan tekijöitä.”

Hokkanen näkee, että aluepolitiikka ja kaupunkipolitiikka eroavat tavoitteiltaan ja toimintatavoiltaan.

“Niitä on harjoitettu samanaikaisesti, ja ne on mahdollista sopeuttaa toisiinsa. Uhkakuvana on aluepolitiikan ja kaupunkipolitiikan eriytyminen erillisiksi.”

Hokkanen kirjoittaa, että kaupunkien ja kaupunkipolitiikan merkitys on lisääntynyt kaikkialla maailmassa ja useat tutkimukset osoittavat, että kaupungeilla ja kaupunkiseuduilla on tärkeä rooli taloudellisen kasvun moottoreina ja innovaatioiden lähteenä.

“Pääministeri Juha Sipilän hallitus ajoi politiikkaa, joka oli ristiriidassa näiden tutkimustulosten kanssa. Tämä politiikka johti ristiriitaan suurten kaupunkien ja valtion välillä.”

Hokkasen mielestä aluepolitiikka on kahlinnut kaupunkipolitiikan itsenäistymistä. Hän sanoo, että molempia tarvitaan: kaupunkipolitiikkaa tarvitaan kasvavilla kaupunkiseuduilla ja aluepolitiikkaa tarvitaan maakuntien elinvoiman säilyttämiseksi.

Tutkimusta varten haastateltiin 69 kaupunkipolitiikan tekijää ja tutkijaa. Kokoavaa ja aikakauden toimijoiden haastatteluihin perustuvaa väitöstutkimusta aihepiiristä ei ole aikaisemmin tehty.