Ajatuspaja Magman tutkijan Mikko Majanderin mukaan SDP pääsi Ahtisaaren ehdokkuudella asemoitumaan maan johtavana poliittisena voimana uuteen aikaan uusin kasvoin.

Mutta murroksesta maksettiin myös hintaa. Tappion kärsi nelinkertainen pääministeri ja entinen pitkäaikainen puoluejohtaja Kalevi Sorsa, joka hävisi Ahtisaarelle SDP:n esivaalissa.

– Siinä oli kyse aikakauden vaihdoksesta seurauksineen, joille kukaan meistä täällä Suomessa ei onneksi voinut mitään. Se katkoi ympäriltä myös entisen menestyksen glorian, Majander sanoo Demokraatille.

– Sorsa ajatteli alkuun varmasti itsestään selvästi, että hänestä tulee SDP:n presidenttiehdokas ja näki esivaalin hyvänä lähtölaukauksena kampanjalleen.

Voitto suorassa kansanvaalissa edellytti laajaa, puoluerajat ylittävää kannatusta. Majanderin mukaan SDP:ssa ajateltiin, että esinäytökseksi sopisi puolueen oma vaali presidenttiehdokkaasta.

– Ei tajuttu, millaiseen kaaokseen tämä ajattelutapa saattaa johtaa. Siinä oli kokemattomuutta. Ei osattu arvioida, millainen ilmiö siitä saattaa syntyä. Myös esivaalin toteutuksessa oli teknisiä heikkouksia.

KEVÄÄLLÄ 1993 järjestetty puolueen esivaali avattiin kaikille täysi-ikäisille Suomen kansalaisille. Ahtisaaren ja Sorsan lisäksi ehdolla olivat valtiopäiväneuvos Sakari Knuuttila, maaherra Pirkko Työläjärvi ja pääjohtaja Vappu Taipale.

Äänestäjiltä ei vaadittu etukäteen minkäänlaista rekisteröitymistä, joten myös muiden puolueiden jäsenet pääsivät kertomaan kantansa. Osa väittikin äänestäneensä SDP:n ehdokkaista useampaan kertaan.

Vaalissa jätettiin 125 374 äänestyslippua. Ahtisaari sai äänistä 61,2 ja Sorsa 34,3 prosenttia.

– Äänestäneiden massa oli niin suuri, että sinne mahtui yksittäisiä motiiveja äänestää jotakin vastaan tai äänestää monta kertaa, mutta ne eivät olleet ratkaisevia. Ero oli niin valtava Ahtisaaren hyväksi.

– Muistaakseni Claes Anderssonkin kävi vasemmistoliiton puheenjohtajana äänestämässä demareiden esivaalissa. Se vain korostaa, kuinka SDP:n esivaali ei ollut loppuun saakka harkittu tai erityisen onnistunut miltään kannalta, mutta mobilisaationa tietysti aikamoinen.

VUODEN 1994 presidentinvaalit voi Majanderin mukaan nähdä rakenteellisena irtiottona kylmän sodan poliittisista asetelmista ja Neuvostoliiton säätelemästä poliittisesta kulttuurista Suomessa.

– Se selittää Ahtisaaren ja Rehnin nousun. Ei äänestetty Sorsan ja (Paavo) Väyrysen välillä vaan Ahtisaaren ja pienpuolueen (RKP) naisehdokkaan Elisabeth Rehnin välillä. Tämä on käytinvoima, joka selittää miten näin saattoi tapahtua.

Ahtisaari-ilmiötä voi Majanderin mukaan pitää SDP:n kannalta erittäin myönteisenä. SDP astui vanhana valtapuolueena uuteen aikaan.

– Voittava, ahtaita rajoja ylittävä ilmiö syntyi oman ehdokkaan taakse. Ahtisaari-ilmiö lavensi ja modernisoi kuvaa SDP:sta uudessa tilanteessa. SDP:lle oli valtava menestys, että kaksitoista vuotta oli ollut demaripresidentti ja seuraavakin valittiin demareiden piiristä, vaikka esimerkiksi eduskunnassa oli selvä porvarienemmistö.

– Tätä taustaa vasten on vähän traagistakin, että Ahtisaaren ja SDP:n suhteesta tuli niin traumaattinen.

SDP:N KANNATUS oli laman aikana korkea. Majanderin mukaan puolue oli Pertti Paasion ja Ulf Sundqvistin ajan sekavien puheenjohtajavaiheiden jälkeen vakiinnutettu Paavo Lipposen johtoon. Vuosi Ahtisaaren valinnan jälkeen SDP voitti eduskuntavaalit runsaan 28 prosentin kannatuksella ja maahan muodostettiin Lipposen ensimmäinen hallitus.

– SDP oli voimissaan ja vahvasti vallassa. Ahtisaari symboloi presidenttinä uutta asennetta uuteen aikaan, ja yhteistyö tuntui sujuvan hallituksen kanssa ilman julkisia arvovaltakiistoja.

Puolueen ja presidentti Ahtisaaren välien viileneminen oli kuitenkin molemminpuolista. Eräs syistä liittyy tapaan, jolla presidentinvaalien voittoa tulkittiin.

– SDP:n sisällä on katsottu, että kun Ahtisaari-ilmiön draivi alkoi varsinaisten vaalipäivien lähestyessä hiipua, punakone tuli ja pelasti kampanjan. Rehnin kampanja ja Rehn itse väsyivät toisella kierroksella. Hänellä ei ollut mihin nojata. Ahtisaarella oli tukena sosialidemokraatit ay-liikkeen ja puolueen voimin.

Majanderin mukaan puolueen piirissä koettiin, että se oli SDP joka teki lopulta Ahtisaaresta presidentin.

– Ahtisaaren tulkinta oli, että hän oli itse menestyksensä seppä omalla olemuksellaan ja tuoreella asenteellaan. Hän pikemminkin otti etäisyyttä puolueesta tavalla, joka koettiin puolueväen piirissä vähän nöyryyttäväksi. Tästä tuli asetelma, josta Ahtisaari ja SDP eivät päässeet hänen koko presidenttikaudellaan irti.

MAJANDERIN mukaan puolueen ja Ahtisaaren välien heikentymistä on tulkittu liian kapeasti henkilösuhteiden kuten Ahtisaaren ja Sorsan henkilökemioiden näkökulmasta.

– Kyse on laajemmin sosialidemokraattisen liikkeen itsetunnosta, arvostamisesta.

Olivatko sekä Ahtisaari että SDP omilla tahoillaan oikeassa vaalivoiton syistä?

– Varmastikin näin. Ei ole vain yhtä selitystä, miten kaverista tulee presidentti. Tarvittiin molempien panosta ja ponnistusta. Molemmilla tahoilla on siten oma näkökulma painottunut.

Presidentit luopuvat valituksi tultuaan puolueen jäsenkirjasta ja heidän odotetaan nousevan puoluepolitiikan yläpuolelle. SDP:n ja Ahtisaaren väleihin jäi särö, vaikka presidentti toki nautti samanaikaisesti myös laajaa sosialidemokraattisen väen suosiota.

– Kyse ei ole teoista vaan enemmän arvostuksen ja tunnustuksen tunteista. Se on vähän jännä, kun ajattelee miten paljon Ahtisaaren sosiaalisia taitoja on syystäkin nyt ylistetty sekä maakuntamatkoilla että maailmanrauhan tekemisessä. Miksi ihmeessä hän epäonnistui puoluesuhteen hoitamisessa näin dramaattisesti? Se on mysteeri.

JÄNNITE kulminoitui talvella 1999, kun SDP valitsi taas itselleen presidenttiehdokasta. Istuvan presidentin kannatus oli kansallisissa gallupeissa syöksykierteessä. Ahtisaaren uudelleen valintaa ei Majanderin mukaan pidetty itsestään selvänä, ja se teki hänet itsensäkin lähipiireineen epävarmaksi.

– Sen skenaarion olisi ehkä pelastanut Kosovon onnistunut sovittelu, mutta se tuli vasta syksyllä. Se olisi voinut pelastaa hänet toiselle kaudelle.

Presidenttiehdokkaaksi ja lopulta presidentiksi valittiin Lipposen hallituksen ulkoministeri Tarja Halonen. Ahtisaarelle jäi puolueen menettelystä paha maku.

– Hän ei sitä hirveästi peitellyt, eikä käsittääkseni ottanut puolueen jäsenkirjaa takaisin.

JOS SDP:n sisällä oli epätietoisuutta oikeista toimintatavoista Ahtisaaren voittoon päättyneissä vaaleissa, samaa voidaan Majanderin mukaan sanoa myös talven 1999 tapahtumista.

– Oltiin jälleen uudessa tilanteessa. Miten tässä uudessa kansanvaali- ja esivaaliajassa toimitaan toisen kauden osalta? Siihen oltiin valmistautumattomia ja puolueella oli sellaiset säännöt, joiden mukaan oli pakko elää. Ei tule korkeita tyylipisteitä myöskään SDP:n puoluetoiminnalle, kun tätä ei osattu hoitaa tyylikkäämmin.

Majander pitää mahdollisena, että SDP:n silloisen puoluejohdon riittävän aikaisessa vaiheessa tapahtunut aktivoituminen, eli Ahtisaaren pyytäminen ehdolle, olisi saattanut estää kentältä nousevan paineen esivaalin järjestämiseksi.

– Sekä Ahtisaaren että puoluejohdon olisi pitänyt junailla tämä toisin jo hyvin paljon varhaisemmassa vaiheessa. Nyt tilanteen annettiin valua siihen pisteeseen, että sitä mikä oli lähtenyt liikkeelle ei voitu enää pysäyttää.

AHTISAAREN heikkoutena pidettiin sisäpoliittisen kokemuksen puutetta. Majanderin mukaan hän hyötyi Lipposen vahvasta ja laajapohjaisesta hallituksesta, joka hoiti kotimaan politiikan.

– Ahtisaaren rooliksi sisäpolitiikassa riitti hallituksen tukeminen.

Suomessa pohdittiin hänen kaudellaan myös presidentin valtaoikeuksien kaventamista. Kun Suomi liittyi EU:hun, Eurooppa-asioita haluttiin hoitaa pääministerijohtoisesti.

– Presidenttiys oli kokonaisuudessaan murrostilassa. Presidentti oli kuitenkin juuri valittu ensimmäistä kertaa suoralla kansanvaalilla, eli kansalaisilla oli odotuksia presidentin suhteen, mutta ei oikein tiedetty mitä häneltä odotettiin.

Ahtisaari ei Majanderin mukaan osannut itsekään päättää, mitä hänen olisi pitänyt tehdä kansalta saamallaan mandaatilla.

– Murrosaika näkyi aika lailla siinä, miten häntä kohdeltiin. Ahtisaari ei pystynyt hirveän hyvin ratkaisemaan sitä, millainen on uuden ajan presidentti missään muualla kuin liikkuessaan kansainvälisissä kontakteissa.

– Kotimaankin osalta muistellaan nyt tekojen sijaan lähinnä valtionpäämiehen sympaattisia maakuntamatkoja, Majander sanoo.