Politiikan konkarien kestovalitus kaikissa puolueissa on, etteivät nykyiset aktiivit tunne tarpeeksi puolueensa historiaa.

Usein tämän lausujat toivovat, että etenkin ”valmiiseen pöytään tulleet” poliitikkonuoret ottaisivat selvää, mitä kaikkea hyvää puolue on takavuosien taisteluillaan saavuttanut.

Olen samaa mieltä: historian tunteminen on politiikan teossa valtavan tärkeää. Tässä on vain se varjopuoli, että historiasta ei voi poimia näytille pelkästään onnistumisia.

Historioitsija Henrik Meinanderin uusi kirja Kalevi Sorsan (1930-2004) elämäntyöstä on nostalginen elämys sellaiselle lukijalle, joka on nähnyt 1970-1980-lukujen Suomea, tai ollut sinä aikana politiikassa.

VÄHÄN NOLOA se on minustakin, vaikka olen osittain aikalainen. Aloittelin journalismihommia valtakunnallisessa mediassa kesällä 1987 ja seurasin taloustoimitusten kautta Sorsan loppuvaiheen toimia 1990-luvulla.

Se jo väsynyt Sorsa, jonka joissain lehdistötilaisuuksissa tapasin, tuntui kuuluvan menneeseen, kasarin kabinetteihin. Ystävällinen, herkkä ja asiallinen, kulttuurintuntijaksi tiedetty ihminen, joka ei paksuine silmälaseineen näyttänyt enää sopivan yhä viihteellisemmäksi menevään, suorien lähetysten televisioaikaan. Näissä dominoivat nuori supliikkitaituri Esko Aho (kesk.) ja raikkaalta uudistajalta vaikuttanut Martti Ahtisaari.

Yhtä empaattisesti häntä ihmisenä luonnehtii myös Henrik Meinander. Hän on päässyt tutustumaan Kalevi Sorsan yksityisarkistoon, joka avautuu muille tutkijoille tänä syksynä. Materiaalia on 35 hyllymetriä, eikä ihme. Kalevi Sorsa oli SDP:n puoluesihteerinä 1969-1975, sitten puheenjohtajana vuoteen 1987 asti, pää- ja ulkoministerinäkin 13 vuotta.

Tuottelias, lahjakas kirjoittaja alkoi jo varhain nuoren kilpakumppaninsa Paavo Väyrysen tavoin tallentaa kaikkea mahdollista kirjallista aineistoa, muistiinpanoja ja kokouspöytäkirjoja tulevaisuuden varalle. Silti mikään salaisten kansioiden varasto tuo yksityisarkisto ei ole.

Kuten kuka tahansa ihminen, Sorsakin on valinnut tarkasti mitä säilyttää ja mitä ei, ja millaisen kuvan jälkipolville antaa. Hänen vastustajiensa toivomia savuavia aseita, vaikkapa tietoja yhteyksistä itäblokin tiedusteluorganisaatioihin sieltä ei löydy.

Moni suomettumisen lustraatiota, puhdistautumista kaipaava pettynee tästä.

MEINANDER LISTAA silti kiistattomia, rumiakin faktoja politiikan moraalin aallonpohjasta. Sorsa käänsi johtamansa SDP:n 1970-luvulla tarkoituksella pois asevelidemarien linjoilta.

Puoluejohto alkoi mielistellä Neuvostoliiton politiikkaa, päästäkseen Kekkosen suosioon – ja löi neuvostovastaisuuden leimakirveellä monta moraalisesti oikeassa ollutta puoluetoveria.

Sorsa ja monet johtavat demarit olivat valmiita tekemään Moskovan kanssa samanlaista yhteistyötä kuin keskustapuoluekin. Tarkoituksena oli saada KGB:n edustajien välityksellä taustatukea omalle toiminnalle ja kasvattaa valtaansa Suomessa. Tämä onnistui, ja YYA-liturgian omaksunut SDP istui vuosikaudet vakaasti hallituksissa, vakaana suomettuneisuuden ylläpitäjänä.

Kaikki puolueaktiivit eivät olleet samaa mieltä, mutta pysyivät puolueen yhtenäisyyden nimissä mukana – silmänsä sulkien.

Kaupanteossa oli nimittäin paljon voitettavaa. Hallituskelpoisina demarit pääsivät huolehtimaan palkansaajien sekä vähäosaisten eduista, ja keskusta piti maataloustuottajien tuet kunnossa. Lopputulokseen moni äänestäjä oli aidosti tyytyväinen.

Sorsan valtaannousun aikaan Suomen talous oli poikkeuksellisessa tilanteessa. Huoltosuhde oli kunnossa, työikäisten osuus väestöstä oli korkeimmillaan, ja teollisuudessa oli jopa työvoimapulaa.

Verotuloja riitti julkisten palveluiden kasvattamiseen, jopa paisuttamiseen. Tavallisen kansalaisen arki parani, Mosset alkoivat vaihtua Datsuneihin, hammaslääkäriin pääsi jonottamatta ja kuka tahansa pystyi etenemään lukioihin ja sieltä korkeakouluun.

Politiikan huipulla oli lokoisat oltavat.

”Johtavat poliitikot nimitettiin korkeisiin virkoihin valtionhallinnossa tai valtionyhtiöissä, mutta he jatkoivat siitä huolimatta ministereinä ja kansanedustajina hoidattaen sinä aikana virkojaan sijaisilla”, Meinander kuvailee.

MUTTA AIKA muuttui, Neuvostoliiton mahti mureni ja talouden rakenneriskit realisoituivat 1990-luvulle tultaessa. Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakomission johdossa (1984-1989) Sorsa toimi kuin nykyiset Fortumin päättäjät: kieltäytyi näkemästä yksipuolisen idänkaupan vaaroja.

Olisiko hän pystynyt pehmentämään idänkaupan tulevaa romahdusta, tai Suomen Pankin johtajistossa (1987-1996) torjumaan pankkikriisiä – kukaan ei tiedä.

Aina voi jälkiviisaasti sanoa ”olisi pitänyt”, kuten nykyäänkin tehdään.

Toisaalta Sorsa piti tärkeänä kansainvälistä läntistä yhteistyötä, ja toimi ahkerasti ulkomaandemarien järjestössä Sosialistisessa internationaalissa. Siellä hän kuitenkin toi Suomelle kyseenalaista mainetta ajamalla liian hanakasti Neuvostoliiton toiveiden mukaisia aloitteita.

Maanpuolustus oli toinen sektori, jossa Sorsa näytti kuulostelevan Kremlin haluja. Meinanderin mukaan Kekkosen tavoin Sorsa ”lausui 1970-luvulla harvoin mitään myönteistä” puolustusvoimista. Tässä hänellä oli eripuraa parlamentaaristen puolustusvaliokuntien demarien kanssa, nämä kun kannattivat laajaa asevelvollisuusarmeijaa.

Oliko Sorsa sitten pahamaineisen KGB:n agentti? Meinanderin mielestä muun muassa Alpo Rusin ja Jukka Seppisen epäilyt tästä ovat liioiteltuja.

”Rusilla on vahva taipumus tulkita sosialidemokraattien KGB- ja Stasi-yhteyksiä raskauttavampina kuin kommunistien, Kekkosen ja Keskustapuolueen K-linjan edustajien vastaavia yhteyksiä”, Meinander huomauttaa.

Todennäköisyys sille, että Sorsa olisi niin sanotulla Tiitisen listalla, ei ole kovin suuri. Seppo Tiitinen on vakuuttanut, etteivät listan nimet ole isoja politiikan tekijöitä.

Meinander analysoi agenttiväitteitä tarkasti, ja arvelee että Itä-Saksan Stasille Sorsa oli ongelmallinen hahmo vahvan Ranska-fanituksensa takia. Hän ei myöskään osannut saksaa niin hyvin kuin monet muut aikalaisensa, jotka viihtyivätkin paremmin derkkujen houkutusten parissa.

Mutta kyllä hän asioi Moskovan kanssa hämmästyttävän joustavasti, ilman agentin asemaakin.

Presidentiksi Sorsa ehkä kaipasi niin paljon, että oli 1981 valmis juonimaan jopa esteitä liian suosituksi nousseen Mauno Koiviston tielle. Koiviston kansansuosion paisuessa hän silti ymmärsi rajansa, ja siirtyi sivummalle odottamaan omaa vuoroaan.

Sitä ei koskaan tullut, koska Martti Ahtisaari vei aikanaan SDP:n ehdokastaistelussa pitemmän korren. Uusi sukupolvi oli muutenkin jo alkanut kääntää puolueen linjaa kohti länttä ja muuta Eurooppaa.

MOSKOVAN KORTILLA pelaamisen Sorsa jälkeenpäin kiisti. Sorsa väitti 1993, ettei SDP hänen aikanaan koskaan käyttänyt ulkopoliittisia kontaktejaan sisäpoliittisiin tarkoituksiin.

Sorsa viittasi myös SDP:n johdon ohjeisiin, joiden mukaan kaikista neuvostoyhteenotoista piti raportoida puolueen johdolle.

Tämän puolustuspuheen Meinander tyrmää.

”Ensimmäinen väite ei pitänyt paikkansa eikä raportoinnissakaan näyttänyt Sorsan aikana syntyneen mitään dokumentoitua käytäntöä, miten puoluejohdossa jaettiin tietoja käydyistä keskusteluista KGB-yhteyksien kanssa.”

Nykyisenä Demokraatin tekijänä hirvittää myös Sorsan käsitys oman puolueensa lehtien roolista.

Kun Suomen Sosialidemokraatin suosittu kolumnisti Simppa oli piikitellyt teksteissään Kekkosta, johon Sorsa halusi vaalia välejä, hän sai väistämättä potkut.

Lehti ei Sorsan mielestä saanut nähdä puolueen omissa toimissa mitään vikaa.

”Puoluelehdistössä puolustettiin sisä- ja ulkopoliittisia menettelytapoja, jotka rehellisyyden nimessä olisi pitänyt tuomita ja tuomittiin taas sellaisia, jotka olivat yleisesti hyväksyttäviä”, Meinander listaa aikalaisnäkemyksiä.

Nykykäsityksen mukaan puoluelehti voi parhaimmillaan olla yhteisön unilukkari, rakentava kriitikko ja ennen kaikkea rehellinen politiikan trendien ja ilmiöiden analysoija.

KALEVI SORSA ansaitsee monine saavutuksineen paikkansa Suomen poliittisessa historiassa, siitä ei ole epäselvää. Hän rakensi osaltaan sellaista suomalaista hyvinvointivaltiota, joka antoi monelle sukupolvelle paremmat eväät elämään.

Millä hinnalla se syntyi, on myös tutkimisen arvoista. Siksi suomalaisten kannattaa katsoa menneiden aikojen politiikan toimintatapoja avoimesti, juuri sillä objektiivisuudella kuten Henrik Meinanderkin kirjassaan tekee. Ja ottaa opikseen.

Henrik Meinander: Kansakunnan kakkonen – Kalevi Sorsan poliittinen toiminta 1969-1993
Otava 2022