Brittiläisen puolustusalan tutkimuslaitoksen RUSI:n vanhempi tutkija Justin Bronk luettelee uudessa raportissaan madonluvut eurooppalaisille Nato-ilmavoimille.

Samaan aikaan kun Venäjä julistaa olevansa avoimessa yhteenotossa länttä vastaan, Euroopan Nato-maiden kestokyky ja uskottavuus ilmapuolustuksessa Venäjää vastaan olisi huono. Ja ilmasota on perinteisesti ollut Naton taisteluopin ydintä.

RUSI:n raportissa todetaan Venäjän pysyvän lännen vastustajana ja uhkana ainakin nähtävissä olevan ajan. Venäjän asevoimat on kärsinyt menetyksiä hyökätessään Ukrainaan, mutta asemahtia aletaan rakentaa uudelleen Ukrainan sodan tauottua tai loputtua.

Varsinkin silloin jos Yhdysvallat ja Kiina ajautuvat konfliktiin keskenään, RUSI:n mukaan riski Venäjän uudesta hyökkäyksestä Euroopan alueella kasvaa. Yhdysvaltain joukoista suuri osa olisi tuolloin Tyynellämerellä, eikä niitä riittäisi Euroopan suojaamiseen.

EUROOPAN Nato-maiden on parannettava ilmavoimiaan, jotta niistä olisi itsenäänkin pelotteeksi Venäjälle, kirjoittaa Bronk.

Korjattavaa löytyy niin tukikohtajärjestelyistä, koulutuksesta kuin kyvystä tuhota vastustajan ilmatorjunta.

Tutkija ei pohdi sitä, kuka voittaisi hävittäjätaistelut ilmassa, vaan keskittyy Ukrainan kokemusten valossa siihen, miten ilmavoimat pystyvät toimimaan ja vaikuttamaan maasotaan.

Läntinen puolustusoppi perustuu siihen, että ensin vihollisesta hankitaan ilmaherruus ja sen jälkeen runnotaan hyökkääjän maavoimia ja niiden huoltoyhteyksiä, omien maavoimien puolustustaistelun tueksi.

Suomea lukuun ottamatta maavoimat on monessa Euroopan maassa supistettu melko pieniksi, koska perinteiselle, laajalle puolustustaistelulle ei ennen Ukrainan sotaa nähty tarvetta. Tämä tarkoittaa, että ilmavoimien urakka kasvaa.

ENSIMMÄINEN Bronkin raporttiinsa kirjaama puute on tukikohtien haavoittuvuus. Kylmän sodan jälkeen Nato-maiden ilmavoimia on keskitetty yhä harvempiin tukikohtiin.

Tämä johtuu logistiikan tarpeista. Kalliit koneet ja aseet on tehokkaampaa merkkihuoltaa ja ylläpitää yhdessä paikassa.

Muun muassa Norjassa kaikki F-35 -hävittäjät sijoitetaan yhteen tukikohtaan Trondheimin lähelle. Lisäksi maalla on yksi etulinjan tukikohta Narvikin luona.

Jos tukikohtia on vähän, vihollisen on tietysti helpompaa iskeä niihin ballistisilla ja risteilyohjuksilla ja pyrkiä näin tuhoamaan ilmavoimat maahan. Uhkaa voi pienentää ostamalla kentille ohjustentorjuntajärjestelmiä, mutta hinnaksi tulee äkkiä miljardi tai kaksi per tukikohta. Eivätkä ohjuskilvet ikinä ole aukottomia.

Bronkin mukaan Manner-Euroopan Nato-kentillä ei ole riittävästi tavanomaisiakaan pommituksia kestäviä lentokonesuojia.

Niiden rakentaminen on kallista. Esimerkiksi Etelä-Korean äskettäin hankkimat 20 vahvistettua lentokonesuojaa maksoivat suunnilleen yhden hävittäjäkoneen hinnan.

Sen sijaan Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa tilanne on hieman parempi, sillä näissä maissa lentokonesuojia on louhittu myös kallion sisään.

Kylmän sodan jälkeen moni Euroopan maa ehti lakkauttaa puolustusvoimistaan turhina erilliset infrankorjausyksiköt, joiden tehtävänä oli nopeasti kunnostaa rikki pommitetut kiitoradat. Nämä palvelut on suunniteltu hankittavaksi aliurakoitsijoilta siviilimarkkinoilta.

TUKIKOHTIEN keskittämisen vaaroja voi välttää hajauttamalla ilmavoimien toimintaa kriisitilanteissa useammille eri kentille.

Hajauttamisen mallimaita ovat Ruotsi ja Suomi, minkä Bronkin raporttikin toteaa.

Ruotsin ilmavoimat toimii rauhan aikana viidestä tukikohdasta, mutta sotatilanteessa koneita voidaan hajasijoittaa pariinkymmeneen väliaikaiseen operointikeskukseen.

Ruotsin Gripen-hävittäjäkalusto on alusta asti suunniteltu toimimaan ja huollettavaksi tilapäistukikohdista.

Suomen Hornet-hävittäjät toimivat kahdesta päätukikohdasta Kuopiosta ja Rovaniemeltä, mutta käyttöön voidaan ottaa myös 19 maantietukikohtaa ja useita siviililentokenttiä.

Suomen ilmavoimat harjoittelevat hajautettua toimintaa jopa enemmän kuin ruotsalaiset. Huolloissa Suomen ikääntyvä Hornet-kalusto on kuitenkin riippuvaisempi päätukikohdistaan kuin Gripenit.

Myös Yhdysvaltain ilmavoimat ovat harjoitelleet varatukikohdista toimimista ja tukikohtien nopeaa vaihtamista – ensin Tyynellämerellä ja nyttemmin myös Euroopassa. Amerikkalaisten A-10 -maataistelukoneet ovat toimineet Virossa maantietukikohdista.

Useimmille Nato-maille ilmavoimien toiminnan hajauttaminen varsinkaan pidemmäksi aikaa on kuitenkin hankalaa. Monissa maissa koneiden huolto ja ylläpito on ulkoistettu siviiliyhtiöille. Myös Yhdysvaltain hävittäjät ovat huollon ja taistelunjohdon takia riippuvaisia päätukikohdistaan.

PILOTTIEN koulutustasossakin on Justin Bronkin arvion mukaan huolenaiheita, koska sodanmukaisen toiminnan harjoitteleminen on Euroopassa kallista.

Venäjäkin kokosi Ukrainaan hyökätessään vahvat ilmavoimat, mutta ei ole saanut niillä paljoa aikaan juuri lentäjien puutteellisen koulutuksen takia.

Bronkin raporttiaan varten haastattelemat eurooppalaislentäjät valittivat, että lentotunteja on liian vähän, ja varsinkaan realistisia, sodanmukaisia harjoituksia suurilla konemäärillä ei ole tarpeeksi.

Saksan ilmavoimien Eurofighter-lentäjän mukaan komentajat eivät halua ottaa riskejä siitä, että todenmukaisen toiminnan harjoittelussa tapahtuisi lentoturmia.

”Saksassa pääasia on täyttää Naton lentotuntivaatimukset niin turvallisesti kuin mahdollista, eikä kouluttaa hävittäjälentäjistä mahdollisimman kuolettavia”, raportissa siteerataan erästä Luftwaffen lentokouluttajaa.

Varovaisuus on perua kylmän sodan ajalta. Vielä 1960-luvulla Länsi-Saksan ilmavoimissa sattui kymmeniä onnettomuuksia, kun harjoituksissa lennettiin realistisesti yöllä ja matalalla. Varsovan liitolle haluttiin osoittaa, että sen ilmapuolustuksen läpi tarvittaessa tullaan, tappioista huolimatta.

Kansalaisten ja parlamentin paine pakotti Saksan vähitellen kiristämään varomääräyksiään, ja nykyään taistelutehtäviä harjoitellaan yhä enemmän simulaattoreilla. Se ei kuitenkaan raportin mukaan ole aivan sama asia kuin oikea stressaavissa oloissa lentäminen.

EUROOPAN maiden ilmavoimissa taistelukoneiden määriä on kylmän sodan jälkeen pienennetty, koska koneet ovat entistä kalliimpia, ja niiden aseistuksen kehitys on teoriassa lisännyt yksittäisten koneiden suorituskykyä.

Kuitenkin esimerkiksi Britannian Royal Air Force on ollut fyysisesti kiinni monissa kaukana toisistaan olevissa operaatioissa Lähi-idässä ja nyttemmin Naton itäisissä jäsenmaissa. Se kuluttaa sekä koneita että henkilökuntaa. Kokeneita kouluttajia lähtee siviiliin.

Harjoittelun tilanne on erilainen Yhdysvaltain ilmavoimissa, missä lennetään säännöllisesti enemmän ja suuremmilla koneosastoilla. Yhdysvallat järjestää myös suuria ja erittäin todenmukaisia ilmasotaharjoituksia, joihin pääsee mukaan liittolaisiakin.

Ruotsi ja Suomi saavat myös tästä kehuja RUSI:n raportissa. Meillä lentäjät koulutetaan Nato-kollegoita itsenäisempään toimintaan hajautetun taistelutavan vuoksi. Kansainvälisiä operaatioita ei ole liikaa, ja ilmavoimat voivat keskittyä oman maan puolustamiseen, mikä luo uskottavan pelotteen Venäjän suuntaan, Justin Bronk päättelee.

KOLMAS eurooppalaisten Nato-ilmavoimien haaste on selviäminen vastustajan ilmatorjunnasta.

Länsimaissa on jo kauan pidetty Venäjän kehittyneimpiä pitkän kantaman ilmatorjuntajärjestelmiä (kuten S-400) varteenotettavana uhkana.

Kuitenkin myös paljon vanhemmalla neuvostokalustolla toiminut Ukrainan ilmatorjunta on pystynyt paikoin estämään Venäjän ilmavoimien toimintaa.

Jos Venäjä hyökkäisi länsimaita vastaan, puolustamisessa tärkeän ilmaherruuden saavuttaminen vaatisi raportin mukaan Natolta kyvyn etsiä ja tuhota ison joukon erilaisia venäläisiä ilmatorjuntajärjestelemiä, joista monet ovat hyvin liikkuvia.

Millään eurooppalaisella Nato-maalla ei ole läheskään riittävästi tällaiseen erikoistuneita lentäjiä, siihen tarvittavia aseita tai edes kokemusta.

Kun länsimaat tekivät ilmaiskuja Libyaan vuonna 2011, Yhdysvallat joutui sielläkin ensin poistamaan pelistä Libyan ilmatorjunnan, vaikka se ei ollut edes mitenkään uudenaikaista laatua.

Venäjän – tai Kiinan – integroitu monikerroksinen ilmatorjuntajärjestelmä olisi aivan eri luokan vastus.

Nyt käymässään sodassa Venäjä on kyennyt pudottamaan ukrainalaishävittäjiä hyvin kaukaa. Samoin se on pystynyt myös tuhoamaan ilmatorjuntaa vastaan laukaistuja läntisiä HARM-tutkantuhoajaohjuksia.

Naton lentokaluston tilanne paranee lähivuosina, kun F-35 -häivehävittäjiä tulee yhä enemmän käyttöön Euroopassa, myös Suomessa. F-35 on suunniteltu pärjäämään nykyaikaisia järjestelmiä käyttävälle vastustajalle.

Kuitenkin myös F-35 tarvitsee ilmatorjunnan tuhoamiseen siihen erityisesti suunniteltuja ohjuksia. Niitä pitäisi myös olla riittävästi, koska Ukrainan kokemusten mukaan ammuskulutus on aina paljon odotettua suurempaa.

Tällaisia ohjusvarastoja ei raportin mukaan Nato-mailla vielä ole.

LÄÄKKEEKSI Justin Bronk ehdottaa erikoistumista. Sen sijaan että kaikki F-35 -maat yrittäisivät varustautua kaikkeen, joidenkin pienempien Nato-maiden ilmavoimien kannattaisi erikoistua hyökkääjän ilmatorjunnan tuhoamiseen.

Ilmatorjuntaa voi toki yrittää tuhota myös kauaskantoisilla raketinheittimillä, kuten Ukrainan rintamilla on tehtykin. Tuolloin ilmavoimien F-35 -koneiden tehtäväksi jäisi tiedustelu ja maalien etsintä.

Sopivaksi raketinheittimien ampumatarvikkeeksi ilmatorjuntajärjestelmiä vastaan raportissa mainitaan aluevaikutteinen GMLRS-AW, jollaisia Suomi on tilannut viime vuonna.

Ilmavoimiemme puutteista ei tietenkään voida suoraan päätellä sitä, miten Venäjä pärjäisi hyökkäyksessä eurooppalaisia Nato-maita vastaan.

Naton ilmapuolustus on selvästi uudenaikaisempi kuin Ukrainalla, joka sekin on pystynyt estämään Venäjää saavuttamasta ilmaherruutta.

Nykyisin Venäjän koneet lähinnä laukovat ohjuksia kohteisiinsa pysytellen turvallisesti Ukrainan rajojen ulkopuolella.

Lisäksi raportin mukaan voidaan olettaa, että venäläistenkin lentäjien koulutuksessa havaitut puutteet eivät korjaudu kovin nopeasti.