Työväen Näyttämöpäivien palauteraadissa takavuosina monesti nähty näyttelijä Kirsi-Kaisa Sinisalo ei ehkä ensi-illan aikaan 2002 tiennyt minkälaisen kultakimpaleen oli käsiinsä saanut Ritva Holmbergin dramatisoimasta monologista Pentinkulman naiset. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian naishahmot etualalle nostaneesta esityksestä tuli Sinisalolle pitkäaikainen matkakumppani, jonka kanssa hän kiersi Suomen näyttämöitä ristiin rastiin pitkästi yli 15 vuoden ajan.

Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Sisisalo päästi pentinkulmalaisensa lopullisesti ansaittuun lepoon, pohjoisesta pärähti.

Vuonna 2015 perustettu ja mainiosti nimetty Ylimuonion urheiluteatteri vähän korotti panoksia eli kuten sen viime syksynä ensi-iltansa saaneen esityksen käsikirjoittaja ohjelmalehtisessä toteaa: Palavien pihlajien rannat syntyi tarpeesta kirjoittaa Pentinkulman naiset vahvemmiksi. He ovat lihaa ja verta. Rohkeita,nokkelia, hauskoja, itsepäisiä, aloitteellisia.—”

Näyttämöllä oli neljä Pentinkulman naista eli kaikkien tuntemat Elma Laurila (Hanski Lapinoja), Elina Koskela (Marika Kastelli), Aune Leppänen (Sari-Anne Mattila) ja vähän vähemmän tunnettu Priitta Ahlgren (Laura Ollanketo), joka kylän lapsenpäästäjänä pääsi Linnan teoksessa esiin. Naiset liittyvät mutkitta punakaartiin, mikä jo tekee irtioton Linnasta: Elmahan oli noista ainoa ”housukaartilainen”, Elinaa sellaisena olisi hyvin vaikea kuvitella – paitsi nyt.

Naisia riiaavat tai pomottavat, näännyttävät ja loipulta teloittavat kylänmiehet, joita kaikkia esittää Johannes Effe heidän. Myös itse kirjailija Väinö Linnan reinkarnaatio (Jaakko Iisakka) on läsnä kertomassa eepoksensa vaiheista ja kommentoimassa sen myöhempää tulkintaa.

Tapahtumat etenevät nopeaan ja epälineaarisesti takaumin 1900-luvun taitteen tienoilta vuoden 1918 toukokuuhun Hennalan teloitusmäelle.

Tästä kaikesta on syntynyt kiehtova kudelma, jossa sekoittuvat Hanski Lapinojan päällekirjoitus Linnan teokseen, Linnan alkuperäisteoksen repliikit toisiin suihin siirrettynä sekä karnevalistisia elkeitäkään kaihtamaton fyysinen teatteri.

Niin kuin Linnan alkuteoskin, Palavien pihlajien rannat sekä koskettaa että huvittaa. Hahmojen traagiset vaiheet limittyvät rehevään kansankieleen, jonka suoltajana erityisesti Leppäsen Aune kunnostautuu.

Näin esityksestä jää kutkuttavan kaksijaloinen tunne: itkeä vai nauraa? Molempiin ylimuoniolaisten tulkinta antoi luvan. Kuten myös ajatukselle, että puheet vastakkainasettelun ajan loppumisesta ovat liioiteltuja ja ennenaikaisia. Ja sitähän tällä porukalla on jo nimessään: urheiluteatteri.

KATI KAARTISEN näytelmä Samanlainen onni kantaesitettiin Teatteri Vantaassa 2011, ja sai muutama vuosi myöhemmin toisen versioinnin Kuopion kaupunginteatterissa.

On mahtavaa, että Näyttämöpäivien peruskalustoon vuodesta toiseen kuuluva Ykspihlajan Työväen Näyttämö on löytänyt tämän harvinaisen selväjärkisesti ja oivaltavasti autismin kirjosta kertovan näytelmän ohjelmistoosa. Se on tarpeellinen vaihtoehto ajassa jossa autistien kaltaisista erityisihmisistä tehdään jo realityviihdettä televisioon.

Viihdyttävä mutta myös herättelevä oli myös ykspihlajalaisten esityskin, joka on syntynyt poikkeuksellisesti työryhmän kimppaohjauksena. Se, että ulkopuolista ohjaajaa ei ole ollut viimeistä sanaa sanomassa, ei esityksestä näkynyt minkäänlaisena löysänä rönsyilynä. Se oli hyvin kompakti ja konstailematon kokonaisuus, visuaalisen ylöspanonsa puolesta jopa vähän ylipelkistetty.

Kaartisen näytelmä kertoo 17-vuotiaasta autismin kirjolla olevasta Amaliasta (loistava Jenni Jokela), jonka yksinhuoltajaisä (Kimmo Oikarinen) on sovittanut lääkintävaksin työvuoronsa niin, että voi olla tytön tukena mahdollisimman ison osan päivästä. Ulkopuolinen apu on kuitenkin tarpeen, ja niin tähän spesiaaliin perhearkeen pelmahtaa tukityöllistetty hoitaja Karoliina (Tarja Hovatov), jolla ei Amalian kaltaisista erityispersoonista ole aiempaa kokemusta.

Ylisuojelevan isän, kokemattoman hoitajan ja poikkeusluonteensa mukaisesti suoraviivaisen ja kielellistä täsmällisyyttä edellyttävän Amalian yhteiselon opetteleminen tuottaa sekä koomisia väärinkäsityksiä että toiminnallisia kriisinpoikasia.

Tarja Hovatov ja Jenni Jokela näytelmässä Samanlainen onni.

Kaartisen on erinomainen siinä, että se uskaltaa olla pieni ja paisuttelematon. Näytelmä ei heittäydy terapeuttiseksi tai opettavaiseksi. Se kohtaa keskushenkilö Amalian ihmisenä, ei tutkimuskohteena.

YTN:n läpikotaisin hyvin näytelty tulkinta Kaartisen tekstistä on samalla tasolla – luonteva, uskottava, inhimillinen. Autismin kirjoa ei mysterisoida eikä sille yritetä keksiä definitiivistä parannus- tai hoito/hoivamuotoa.

Siksi ykspihlajalaisten esitys oli paras minun katsottavakseni osuneista tämän vuoden Näyttämöpäivillä.