Ja jatkoksi: mikäpä olisi parempi tapa aloittaa juhlavuoden Näyttämöpäivät, kun katsoa perjantai-illassa peräjälkeen kahden jyväskyläläisen laatuharrastajateatterin esitykset. Jyväskylähän on ollut miltei dominoiva kaupunki tällä vuosituhannella Näyttämöpäivien kattauksissa. Jyväskylän Huoneteatteri, ylioppilasteatteri ja Ad Astra -teatteri ovat olleet liki vakiovieraita Mikkelissä viime vuosikymmenet, ja ainakin Jyväskylän Kansannäyttämö ja Latoteatteri Kulissi ovat kompanneet vähän satunnaisempina festariosallistujina.

Jyväskyläläisiltä teattereilta on totuttu Mikkelissä odottamaan paitsi laatua myös räväköitä ohjelmistovalintoja ja reippaita tulkintoja tutummista teksteistä. Sitä saatiin tänäkin vuonna kahdessa esityksessä, jotka keskinäinen poikkeavuus täytti vanhan kunnon yö-päivä-rinnastuksen kriteerit liki täysin.

Ohjaaja-kirjailija Elina Kilkun kokoaman tämänvuotisen festivaaliohjelman korkkasi ohjelmiston yleisilmettä hyvin kuvastaen kaksi klassikkoa: startissa oli tarjolla heti Shakespearea Jyväskylästä ja Wuolijokea Tikkurilasta. Kaikkiaan läpi viikonlopun kestävällä festivaalilla nähdään 26 esitystä 13 eri ryhmältä sekä kutsuttuna erikoisohjelmana kaksi Teatterikorkekoulun opiskelijoiden kokoamaa ja esittämää monologisatsia.

Jyväskylän ylioppilasteatteri oli ottanut käsittelyynsä Myrskyn, Shakespearen yhden esitetyimmän näytelmän. Eikä siinä käsittelyssä käytetty silkkihansikkaita, vaan pantiin tosiaankin hyrskyn myrskyn. Alkuun jyttiläiset kujeilivat kevyellä yleisönvedätyksellä, kun muka arpoivat näyttelijöille  roolit Shakespearen henkilögalleriasta. Sitten vielä katsomon eturivi suojattiin pressulla niinku kastumisen välttämiseksi. Juu juu, loiskuihan niistä ämpäreistä pari pisaraa.

Sitten alettiin antaa hanaa. Ja pantiin punaiset klovninenät päähän ikään kuin oikeutukseksi sille fyysisen komedian, slapstickin, sanallisten huvitusten ja pikkutuhmuuksien hullunmyllylle, jota lavalta yleisön syliin vyöryi.

Ohjaaja Erika Hast toteaa käsiohjelmassa, että JYT:n Myrsky “pyyhkii pölyt painepesurilla, kuitenkin rakastaen”. Ohjaaja olisi kyllä voinut säädellä sen pesurin paineita vähän herkemmällä tatsilla, sillä nyt paahdettiin aika lailla talla pohjassa koko puolitoista tuntia. Vauhti oli toki edellytys sille, että Willien fantasiaklassikko saatiin mahtumaan noin tiukkaan kestoon, mutta vartin pidempi esitys pienillä hengähdystauoilla olisi ollut varteenotettava vaihtoehto.

Näyttelijät näyttivät loppukiitoksissa tosiaan kaikkensa antaneilta. Hastin hurjastelevan ohjauksen ehdottomasti  parasta osaa oli juuri fyysinen komedia. Kroppaa pantiin likoon, ja niiden pellenenien ohella sirkusmaailmasta oli lainattu myös muutamia akrobaattisia liikesarjoja – erityisesti Myrskyn keskushenkilö Prosperon hylkiöorja Calibania esittänyt Visa Niemelä kunnostautui tässä.

Shakespearen Myrskyn taikavoimainen Prospero (Taru Norrena) ja hänen ilman henkensä Ariel (Patrik Behm) punaisin nenin. (Kuva Pihla Liukkonen)

Replikoinnin puolella esityksen komediallisessa virityksessä ajettiin vähän överiksi, metsikön puolelle. Puheen ylikarrikointi ei lisännyt roolihenkilöiden lystikkyyttä, vaikka esimerkiksi haaksirikkoisen sankariprinssi Ferdinandin vahvasti skandinaavinen aksentti tai Prosperon tyttären Mirandan anakronistiset teinitokaisut huvittivatkin tiettyyn määrään asti.

Joka tapauksessa JYT:n myräkkä sai hyvälle tuulelle, ja sehän on festivaaliavauksessa tärkeää. Se myös näytti taas kerran, että Shakespearen tekstit ovat sen verran lujaa tekoa, että ne kestävät myös aika raisun ja estottoman ravistelun.

Ikuisen nuoruuden utopia

Ad Astra -teatterista on tullut oma suosikkini näyttämöpäiväohjelmistoissa parin viime vuosikymmenen aikana. Mikkeliin tuomisina sillä on lähes järjestään ollut ajatuksella ohjattuja kiinnostavia näytelmiä, joissa on näytelty erittäin laadukkaasti.

Vaikka Riku Suonion ohjaukselliset oivallukset eivät ihan silmille hypänneet tässä Philip Ridleyn modernissa “kamarinäytelmässä” Maailmankaikkeuden nopein kello , oli Ad Astran paketti kokonaisuutena upeasti kasassa. Koko ajan jännitettään kasvattava teksti näyteltiin niin hyvin, että monessa ammattiteattereissa voitaisiin olla kateellisia, ja myös esityksen visuaalis-tekninen osasto oli harrastajapuolen yleisiin resursseihin nähden erittäin timmissä kuosissa. Vaikka huojahtelevissa pahvilavasteiden sisällä näyteltiinkin, oli esimerkiksi rekvisiittaan ja erityisesti pukusuunnitteluun paneuduttu ja panostettu.

Tämä vääjäämättä kohti tragediaa pyrkivä syntymäpäiväjuhlatarina ei ole mielestäni parasta Ridleyn draamaa – esimerkiksi Vincent River ja Disney Killer ajavat sisällöllisessä tiukkuudessa aika paljon edelle – mutta rakenteeltaan ja roolikirjoltaan se on niin tanakkaa yhden tilan draamaa, että se on erittäin hyvä valinta harrastajateatterin ohjelmistoon. Siinä saa näytellä paljon, mutta pitää varoa, ettei tee sitä liikaa. Siinä saa myös kaivaa yksistä ja samoista roolihenkilöistä hyvyyttä ja julmuutta.

Ad Astran näyttelijäkvartetti on löytänyt nämä kaikki nyanssit. 19-vuotissyntymäpäivänsä viettoon valmistautuvan Cougar Glassin salaisuus, hänen vaalimansa narsistinen utopia ikuisesta nuoruudesta, purettiin näyttämöllä pala palalta. Samaan aikaan ne näytelmän todelliset nuoret, teini-ikäiset Foxtrot ja Sherbet  leikkivät aikuisten maailmaa niin antaumuksella, että hirvitti.

Eemeli Rytkönen teki Puuma-Glassin roolista ikimuistettavan: niukalla replikoinnilla mutta  valtavalla fyysisellä presenssillä piirtynyt hahmo toi mieleen vaikkapa James Deanin kapinalliset roolit – ja täysin vertailun kestäen. Hienoa työtä tekivät myös Mikko Hintikka Puuman asuinkumppani Tickin, Juuso Porras koulupukuisen Foxtrotin, Petra Luukkainen maailmanaiseksi tekeytyneen 17-vuotiaan Sherbetin ja Silke Valkeinen kasikymppisen vuokraemännän rooleissa.

Taidokasta, rajua, koskettavaa teatteria – sellaisena Ad Astra säteili Mikkelissä taas kerran.