Eilen julkaistun Punapääoman linnake -nimisen teoksen (Siltala) on kirjoittanut historioitsija Anitra Komulainen.

Komulainen kertoi kirjan julkaisutilanteessa, että sen sivuilla esiintyvät muutamat hänen sukulaisensakin. Hän kertoi myös, miten punapääoman romahduksella oli vaikutuksensa hänen läheisen sukulaisensa ennenaikaiseen kuolemaan ja lopulta myös hänen omaan uravalintaansa.

– Oli aivan kauheata välillä olla tuolla arkistoissa. Minusta tuntui, että kädet tärisevät ja sydän hakkaa, koska punapääoman romahduksen ympärillä oli ihan valtava salaliittoteorioiden viidakko.

Eritoten lama-aikana kyyti oli kovaa, kun silloisen monialakonserni EKA:n viimeisetkin kantavat tukijalat romahtivat. Pankit hakivat EKA:n yrityssaneeraukseen 20. lokakuuta 1993.

Päällimmäiseksi tunteeksi tutkimusprosessista Komulaiselle jäi kuitenkin helpotus ja rauha.

– Jos jotenkin sellaisen samanlaisen rauhan ja helpotuksen tunteen pystyn välittämään edes osalle lukijoista, jotka itse ovat kärsineet punapääoman romahduksesta, sitten ehkä koen onnistuneeni.

Demokraatille Komulainen sanoo miettineensä punapääoma-termin käyttämistä ja sitä, että se on kirjan nimessäkin. Hän viittaa termille lama-aikana tulleisiin konnotaatioihin. Siitä huolimatta hän katsoo, että punapääomasta voi puhua.

– Minun mielestä Tradeka on edelleenkin punapääoman linnake… Kyllähän se on työväen voimasta tämä omaisuusmassa kumminkin kertynyt vuosien varrella.

Hän toteaa myös työväenliikkeen edustuksen hallitsevan yhä hallintoportaita ja -elimiä.

– Kyllähän se näkyy, ei olla enää punaisia sinällään mutta ollaan vastuullisia omistajia ja siinä, mihin sitä kautta sijoitetaan rahoja. Myös avustuskohteet ovat lähellä puoluetta, Komulainen sanoo.

Monien raskaiden historian vaiheiden ohella kirjassa kulkee rinnalla myös se, miten monella tavalla työväen osuustoiminta on monipuolistanut suomalaista elinkeinoelämää.

”Tiivistettynä työväen osuustoiminnan menestyksen takasivat kilpailu, ketjuuntuminen, oma tuotanto, jäsenien tarpeita vastaavat tuotteet ja palvelut sekä pätevä johto”, Komulainen summaa.

Historiatoimikunnan puheenjohtaja Markus Aaltonen puolestaan muistuttaa, miten monet osuuskunta-aktiivit näkivät toiminnan nimenomaan vähävaraisen kansanosan puolustamisena.

Komulainen itse nostaa esiin kaksi asiaa, jotka nostivat työväenliikkeen osuustoiminnan menestykseen 1900-luvun alkupuolella.

– Ensimmäinen oli suomalaisten suuri osuustoimintainnostus ja toinen oli tuolloisen työväenluokan käytännönläheinen mielenlaatu.

Suomi teollistui myöhään ja nopeasti 1800-luvun loppupuolella. Suomessa oli vähän rikkaita ihmisiä ja osuustoiminta innosti laajasti eri kansanryhmiä. Yleisestä osuustoimintahuumasta hyötyi myös työväenliike.

Työväenliike kiinnostui osuuskaupoista ensimmäisenä, vaikkei SDP:n rooli puolueena ollut käynnistämisessä aktiivinen.

Komulainen muistuttaa myös, että alkuun työväki hallitsi myös SOK:ta, vaikka helposti mielletään, että se on maanviljelijöiden ja porvaripuolueen osuuskauppaliike.

– Mutta ei, työväki oli enemmistönä 1910-luvulle SOK:ssa.

Komulainen käy osuustoiminnan tarkasti läpi. Työväen osuuskaupat perustivat oman ideologisen neuvontajärjestönsä Kulutusosuustoiminnan Keskusliiton (KK) vuonna 1916 ja Osuustukkukaupan (OTK) vuonna 1917 riitaannuttuaan porvareiden ja maanviljelijöiden hallitseman SOK:n kanssa.

KK:n hallintoneuvoston puheenjohtaja ja OTK:n ensimmäinen pääjohtaja Väinö Tanner vertasi tilaisuutta ”lapsen syntymään” ja puhui ”iloisesta perhejuhlasta.”OTK:hon liittyi heti yli 90 osuuskauppaa, joilla oli 100 000 jäsentä ja 3 000 työntekijää.

Sisällissota koitui kaikessa vaarallisuudessan Komulaisen mukaan työväenliikkeen, punapääoman ja työväen osuuskauppaliikkeen menestystekijäksi.

– Sodan jälkeen ainoa porukka, joka pystyi elvyttämään aivan maanrakoon nuijittua työväestöä ja sen järjestöjä olikin tämä osuuskauppaliike, joka oli hyvin selkeästi pysytellyt sodan ulkopuolella.

Osuuskauppaliike muun muassa auttoi myös julkaisemaan sodan jälkeen uudelleen Suomen Sosialidemokraatti -lehteä eli nykyistä Demokraattia.

Osuuskauppaliikkeen, SDP:n ja Suomen Ammattijärjestön (SAJ) suhteet kiinteytyivät ja alettiin puhua demokraattisesta kolmiliitosta.

Sisällissodassa SOK ei talvella 1918 ollut puolueeton vaan tukevasti talonpoikien ja porvarillisen Suomen puolella.

OTK:n pelasti Komulaisen mukaan sodasta kieltäytymisen ohella Kansallispankin myöntämä iso laina joulukuussa 1918. Se oli neuvoteltu valmiiksi keväällä 1917.

Tuolloin Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja J. K. Paasikiven ja OTK:n keskeisen henkilön Tannerin luottamussuhde ratkaisi: OTK ja Tannerin johtama Elanto pääsivät uuteen alkuun Kansallispankin järjestämällä rahoituksella.

Jos punapääomasta puhuminen herättää lukijasta riippuen erilaisia ajatuksia, lukijan silmille pompannee kirjasta myös se, että Komulainen käyttää sisällissodasta termiä kapina. Tällä lienee taustaansa myös sillä, että kirjan historiatoimikuntaan kuulunut yrityshistorioita paljon kirjoittanut Markku Kuisma on käyttänyt kyseistä termiä.

Kysyttäessä asiasta Komulaiselta hän sanoo seisovansa termin takana lisäten, ettei ota mitenkään kantaa kumpi puoli oli oikeassa ja kumpi väärässä. Historiatoimikunnassa asiasta ei Komulaisen mukaan keskusteltu.

Historiatoimikuntaan myös kuulunut Tradekan toimitusjohtaja Perttu Puro toteaa kirjoittajan saaneen valita sanamuodot.

Sisällissodan jälkeen OTK:n ja SOK:n kilpailu johti siihen, että osuuskauppoja oli 1920-luvulla melkein jokaisessa Suomen lähes kuudessasadassa kunnassa.

Komulainen luonnehti julkaisutilaisuudessa, että työväenliikkeen osuustoiminnan kasvamista isoksi auttoi suuri usko tulevaan.

– Älyttömät visiot, todellakin luottamus, että tästä tulee todella suurta… Tavoitteena oli kaiken osuustoiminnallistaminen kehdosta hautaan, ettei jäädä vain sinne päivittäistavarakaupan puolelle.

Osuustoiminta laajenikin muun muassa omien eri alojen teollisuuslaitosten perustamiseen, vakuutusyhtiötoimintaan (Kansa) ja rakentamiseen (Haka). Kirjan sivuilla vilisee hengästyttävä määrä lukuisia suomalaisia tunnettuja tuote- ja liikemerkkejä, jotka ovat olleet työväen osuuskuntatoiminnan alla.

Komulaisen kirjan on kustantanut Kustannusosakeyhtiö Siltala. Kirjoitustyötä on ohjannut osuuskunta Tradekan hallituksen asettama historiatoimikunta.

”Ilman osuustoimintaa Suomi olisi kehittymättömämpi, eriarvoisempi, epävakaampi, kulttuurisesti köyhempi – ja vähemmän pohjoismainen ja ohuemmin länsieurooppalainen”, historiatoimikuntaan kuulunut Markku Kuisma kirjoittaa esipuheessaan.

Kirjassa juuritaan ja taustoitetaan perusteellisesti työväen osuustoimintayritysten ajautuminen lopulta suorastaan haudan partaalle 1990-luvun laman aikana. Rakennusliike Haka, vakuutuskonserni Kansa ja Suomen Työväen Säästöpankki (STS) kaatuivat ja EKA päätyi velkasaneeraukseen.

Laman iskeytyminen EKA:n päätoimialoille kuivatti tulonlähteet ja kaikki toimialat tuottivat tappiota vuodesta 1991 alkaen. ”EKA-vetoisiin toimialajärjestelyihin vaikutti myös suuruudenharha. Sitä ruokkivat loistava menneisyys ja suuri kiinteistöomaisuus”, Komulainen kirjoittaa.

”Punapääomasta tuli suoranainen haukkumasana. Media ja kansa kohtelivat työväen yritysten johtajia kuin rikollisia”, Kustannus-Osakeyhtiö Siltalan tiedotteessa summataan.

”Punapääoman haudalla pidetään riekkujaisia”, presidentti Mauno Koivisto puolestaan tiivisti ärtymystään suuren laman jälkitunnelmissa.

Työväenosuustoiminnan heikentymisen juuret Anitra Komulainen asettelee jo ajalle toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin palkkamenot esimerkiksi kohosivat huomattavasti.

– Totta kai luonnollisesti osuuskaupan puolella oli paljon enemmän palkattuja työntekijöitä kuin taas yksityiskaupan puolella.

Myöskään hintasäännöstely ei poistunut peruselintarvikkeilta.

Pikku hiljaa työväen osuusliikkeessä keskityttiin teollisuuteen ja erikoistavarakauppaan, koska suomalaiset alkoivat vaurastua. Ajatus oli, että ruoan sijaan rahaa aletaan käyttää erikoistavaroihin kuten vaatteisiin, kenkiin kemikaaleihin ja huonekaluihin. OTK:sta kasvoikin Suomen suurin kotimarkkinateollisuusyritys.

1960-luvulla tajuttiin, että perinteisten osuuskauppojen tappiot ovat suuria ja ovat olleet sitä jo pitkään. Kesko oli kiilannut yksityiskauppapuolella vahvaksi tekijäksi.

Eero Salovaarasta tuli OTK:n toimitusjohtaja. 1963 hän teki Osuusliike Suomi -nimisen muistion, joka on käytännössä sama, jonka EKA myöhemmin toteutti eli kaikki keskusliikkeet ja osuusliikkeet yhteen. Tuolloin asiasta ei kuitenkaan tullut yhtään mitään.

– Se naurettiin pihalle.

Komulaisen mukaan Salovaaraa pidettiin ulkopuolisena eikä hän ollut työväentaustainen johtaja. Työväenliikkeen johtohahmot puolustivat voimakkaasti osuuskunnan kansanvaltaisuutta ja organisaatiomuutokseen ei kyetty.

– Salovaaran idean vastustusta lisäsi myös vielä se, että kaikki eivät suinkaan olleet tietoisia tappioista. Tuonaikaisessa johtajakulttuurissa oli vähän sitä, että eihän se kuulu kellekään ja isot herrat päättävät. Toinen, mikä vielä lisäsi sitä, ettei tappioista kerrottu ulkopuolisille, oli pelko säästökassoista.

Pelättiin siis säästökassapakoa. Kirjassa puidaan myös säästökassojen ja niiden tallettajien kokemia raskaita vaiheita.

Miksi sitten organisaatiomuutoksesta tuli niin vaikea työväen osuusliikkeessä? Komulaisen mukaan tämä johtui siitä, että millään muulla kaupan keskusjärjestöllä ei ollut kahta kilpailevaa päätä.

– Eli kummallakaan oikeastaan ei ollut valtaa tehdä muutoksia. OTK oli tukkukauppa ja KK oli neuvontajärjestö.

KK:sta oli kuitenkin kasvanut Komulaisen mukaan vähän vahingossa suuri talousmahti, vaikka sen oli alun perin pitänyt vain tukea ja ohjata osuuskauppoja. KK ja OTK vetivät eri suuntiin. Vasta vuonna 1970 tappiot rakennusteollisuudessa mursivat KK:n selkärangan ja KK:n ja OTK:n yhdistäminen saatiin käyntiin.

Pian seurasi kuitenkin 70-luvun öljykriisi, lama ja tupo-sopimus nosti kymmenillä prosentilla kaupan alan palkkoja.

– Ylermi Runko, joka oli OTK:ssa mukana, mutta muistetaan paremmin Elannon pääjohtajana yksinkertaisesti totesi, että se katkaisi kamelin selän. Silloin oltiin jo niin pahoissa ongelmissa. Tuossa vaiheessa itseään nuoreksi älymystöksi kutsunut joukko OTK:ssa ja joukko osuuskauppojen toimitusjohtajia päätti, että nyt Salovaara pitää saada sieltä pois. Nousi niin sanottu kapina, että saadaan muutoksia aikaan ja kapinan seurauksena sitten 1981 Eero Rantalasta tuli pääjohtaja.

Rantalan tulon myötä syntyi lopulta jättiyritys EKA 1983. Omalla ajallaan kyseessä oli valtion jälkeen suurin työnantaja (25 000 henkilöä), maan kolmanneksi suurin yritys.

Elanto jäi kuitenkin suurfuusion ulkopuolelle. ”Elanto oli Elanto. Maan suurinta osuusliikettä ei komenneltu. Elannon johtajat olivat vuosikymmeniä istuneet OTK:n johdossa ja hallinneet lähes keskusliikkeen lailla muita osuuskauppoja”, Komulainen kirjoittaa.

EKA:n käynnistys oli Komulaisen mukaan ylhäältäpäin johdettu prosessi, joka kylvi valtavasti katkeruutta kentälle ja esti monialayhtymää hitsautumasta yhteen. EKA lopetti sadoittain myymälöitä ja yhdisteli toimialoja. Komulainen näkee, että side jäseniin höltyi, kun osuusliikkeitä lakkautettiin. Paikallisuus ja yhteisöllisyys kärsi.

Komulaisen mukaan kuitenkin itse asiassa SOK oli jopa huonommassa jamassa 1980-luvun alussa kuin työväen osuusliike.

– Periaatteessa EKA:lla olisi ollut sitä kautta mahdollisuus menestyä. Ja alkuhan näyttikin tosi hyvältä.

Fuusio tehtiin nopeasti, mikä jälkikäteen arvioituna jätti Komulaisen mukaan katkeruutta kentälle.

– Vielä 1986 näytti tosi hyvältä. Esimerkiksi Restelin ravintolat, hotellit ja työmaaruokalat olivat 1986 Pohjoismaiden suurin kokonaisuus omalla alallaan. Samoiten saatiin Siwat, joista tuli ensimmäinen koko Suomen valtakunnallinen laatikkomyymälä, sitten oli Haka, joka oli maan suurin rakennusliike tuossa vaiheessa. Kansa ei ollut iso tekijä Suomen markkinoilla, mutta sitä enemmän ulkomailla.

Tuli kuitenkin kaksi iskua, jonka vuoksi EKAa ei saatu riittävän kannattavaksi ennen 1990-luvun lamaa. Toinen oli mainittu Elannon jääminen suurfuusion ulkopuolelle.

– Se tarkoitti sitä, ettei ollut yhtäkään päivittäistavarakauppaa, hotellia eikä ravintolaa maan ostovoimaisimmalla alueella.

Valintatalot tulivat kuitenkin myyntiin ja niiden osto tarjosi EKAlle pääsyn pääkaupunkiseudulle. Ne eivät kuitenkaan kannattaneet vaan niistä kirjattiin satojen miljoonien tappiot. Valtavia tappioita seurasi myös vakuutusyhtiö Kansan epäonnistuneesta toiminnasta ulkomailla.

– 1990-luvun lama pystyi viimeistelemään melkein haudan partaalle punapääoman linnakkeen. Siihen vaiheeseen mentiin niin älyttömän huonossa kunnossa, Komulainen summaa.

Yrityssaneerauspäätöstä seurasi taistelu elämästä ja kuolemasta. Käräjäoikeus hyväksyi saneerausohjelman lokakuussa 1994. Saneeraus eteni hyvin Siwojen ja Restelin tuomilla tuotoilla. Menestystä tukivat yhteistyö Elannon kanssa ja kiinteistökaupat.

Inex- ja Elanto-yhteistyöt kuitenkin päättyivät ja Tradeka myi vähittäiskauppansa pääomasijoittaja Industri Kapitalin ja Wihurin kanssa perustetulle yhtiölle vuonna 2005. Näillä rahoilla osuuskunta maksoi viimeisetkin saneerausvelkansa.

Suomalaisen kuluttajaosuustoiminnan kannalta vavisuttavin tapahtuma oli Komulaisen mukaan Tradekan liittyminen Pellervoon 2017, vaikka asia ei juuri mediassa huomiota saanutkaan. Liittyminen korosti kuluttajaosuustoiminnan satavuotisen kahtiajaon päättymistä.

”Ilman vähittäiskauppaomistuksia Tradeka ajautui identiteettikriisiin. Osuuskunnan ydintehtävä oli ollut lähes sata vuotta päivittäistavarakauppa ja työväestön palveleminen. Mistä uusi suunta? Ratkaisu oli omistajaosuuskunta, ”Uusi Tradeka”,vuodesta 2014 alkaen. Se painotti vastuullista ja merkityksellistä omistajuutta ja uusia toimialoja. Olisiko omistajaosuustoiminnassa samaa imua kuin aikoinaan kuluttajaosuustoiminnassa?” Komulainen kysyy kirjansa loppupuolella jo tulevaisuuteen katsoen.

Trakedan toimitusjohtaja Perttu Puro toteaa Demokraatille, että osuustoiminnan koko tarina monine pitkine kaarineen on nyt kansien välissä.

Puro on pohtinut muun muassa sitä, kuinka liikkeen johdossa oli fiksuja ja yhteiskunnallisia asioita hyvin hoitaneita toimijoita, mutta kuitenkin syntyi tilanne, jossa menetettiin kyky tehdä oman hengissä säilymisen kannalta välttämättömiä päätöksiä. Tällä hän viittaa nimenomaan aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

– Miten ajelehdittiin 60-luvulta melkein 80-luvulle asti tarttumatta niihin asioihin. Eikä siihen ole mitään vastausta, mutta se jotenkin havahduttaa.

Nykypäivänäkin puhutaan vielä punapääomasta Tradekaan viitaten. Mitä Puro tästä ajattelee?

– Kyllä se minulle tarkoittaa, kuten olemme itse asettaneet tavoitteeksi, luoda edistysmieliselle osuustoiminnalle tätä päivää puhuttelevaa sisältöä. Totta kai meillä on omat aatteelliset juuremme ja historiamme. Haluamme niitä juuria kunnioittaa. Meidän pitää vain löytää keinoja, miten niitä tänä päivänä toteutetaan. Olemme kiteyttäneet sen inhimillisen markkinatalouden puolestapuhumiseksi. Pitää tietysti tehdä asioita niin kuin liikeyritykset tänä päivänä tekevät ja sitten pitää kunnioittaa omia juuria ja historiaa, hän vastaa.

Tradekalla on tällä hetkellä yli 200 000 jäsentä. Se omistaa ravintolaliiketoimintaa harjoittavan Restelin, logistiikkapalveluita tarjoavan Lehtipisteen, katsastusalalla toimiva A-Katsastuksen sekä hoiva- ja julkisen terveydenhuollon palveluita tuottavan Med Groupin Onni hoiva- ja terveysliiketoiminnot. Sillä on myös sijoitus- ja lahjoitustoimintaa.

Demokraatille Anitra Komulainen nimeää tutkimuksensa suurimmaksi löydöksi nimenomaan sen, että työväen osuustoiminnan lamassa koettujen tappioiden syyt löytyivät jo vuosikymmeniä ennen lamaa.

– Tutkimuksessa on jäänyt todella pimentoon aika 1940–1970-luvulla. Jos sitä ei ole tutkittu, ei oikeastaan pysty ymmärtämäänkään sitä, mistä tappiot kumpusivat, hän sanoo.

Mitkä sitten olivat sitten suurimmat syyt tappioille?

– Juuri se, että päivittäistavarakauppa eli päätoimiala jätettiin niin sanotusti syrjään niin moneksi vuodeksi, jolloin kilpailijat menivät ohi.

Toisaalta Komulainen sanoo, että ennen toista maailmansotaa kansanvalta hallitsi työväen osuusliikkeessä keskustaa ja se oli tuolloin menestystekijä.

– Sitten kun tavallaan olosuhteiden pakosta se olisi pitänyt päästä kääntämään ympäri…se ei onnistunut. Siinä kesti liian kauan.

Hän viittaa tällä siihen, että vuonna 1916 perustettu Kulutusosuustoiminnan keskusliitto KK ja vuonna 1917 perustettu Osuustukkukauppa OTK taistelivat työväen osuustoiminnassa kahtena päänä vuosikymmenet. OTK voitti ”E-liikkeen herruuden” lopulta 1970. Tuolloin useimmat KK:n kaupallisista toiminnoista siirtyivät OTK:hon, mutta siirrot kestivät aina vuoteen 1986 asti.

Monista vaikeista vaiheista huolimatta työväen osuuskunta-aate ja -liike on kantanut tähän päivään asti. Miksi? Komulainen viittaa kolmiliittoon eli työväen osuustoiminnan, SDP:n ja ay-liikkeen yhteistyöhön.

– Eiväthän ne aina käyneet yhtä jalkaa, mutta kaikki ajoivat omilla rintamillaan työväen etuja. Varmaan se usko siihen, että todellakin pystytään parantamaan työväen elinolosuhteita ja tekemään heille hyvää. Luulen, että se on ollut tosi vahva ideologia. Niinhän se on vielä nykypäivänäkin. Ei puhuta ehkä enää työväestä, mutta puhutaan ylipäätään suomalaisista kuluttajista. Sehän oli alun perinkin kulutusosuuskunta eli yritetään palvella kuluttajia ja tehdä heidän elämänsä helpoksi.