Politiikka
5.10.2017 07:00 ・ Päivitetty: 5.10.2017 05:46
Uutuuskirja paljastaa, kuinka eduskunnassa kierretään valehtelusta syyttämistä, vaikka on ilmeistä, että totuudenjälkeisessä ajassa eläminen on sama asia
Silloinen valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) joutui vaikeuksiin sanottuaan ministerinaitiosta eduskunnassa, että 90 prosenttia hallintarekisteriä koskevista viranomaislausunnoista oli myönteisiä. Todellisuudessa myönteisiä oli vain noin 10 prosenttia.
Anneli Jäätteenmäki (kesk.) joutui eroamaan toimittuaan pääministerinä vain hieman yli kaksi kuukautta. Jäätteenmäki oli käyttänyt vaalikamppailussa Irakin sotaan liittyneitä salaisia tietoja, joiden oma-aloitteisen pyytämisen hän kiisti. Hän kertoi puhuneensa niin totta kuin osaa.
Paul-Erik Korvelan ja Johanna Vuorelman toimittamassa kirjassa Puhun niin totta kuin osaan – politiikka faktojen jälkeen pureudutaan poliittisen valheen pitkään historiaan ja nykyisyyteen sekä pohditaan myös, mitkä ovat toimivat vastalääkkeet faktojen jälkeiselle politiikalle.
Tutkijatohtori Jouni Tilli Helsingin yliopiston tutkijakollegiumista pohtii omassa kirjoituksessaan Valehtelua ja totuudenjälkeistä retoriikkaa eduskunnassa.
”Totuudenjälkeinen-termi liittyy oleellisesti parlamentaarisen kulttuurin syvätasoon eli perinteeseen siitä, että valehtelu tai siitä syyttäminen on ankarasti kielletty. Totuudenjälkeisyys näyttää toisaalta tuoneen uusia mausteita siihen, miten eduskunnassa voidaan puhua valehtelusta käyttämättä suoraan kyseistä termiä”, Tilli kirjoittaa.
Valehtelun sijaan on luvallista sanoa, että kollega on ”totuuden kanssa vähän nirso”.
Tutkijatohtorin mukaan historian saatossa teatraalinen dramatisointi ja liioittelu ovat kuuluneet erityisesti opposition retoriikkaan, mutta joskus myös hallituspuolueiden poliitikot ovat intoutuneet käyttämään samanlaista puhetyyliä.
”Ministerit ovat usein kohdistaneet puheensa suoraan kansalle saavuttaakseen mahdollisimman laajan tuen hallituksen politiikalle.”
Alexander Stubb.
Teatraalista puhetapaa hyödyntämällä on mahdollista nostaa julkisuuteen näkökulmia ja asioita, joilla ei välttämättä pyritäkään muuttamaan tiettyä esityksen kohtaa heti, vaan kiinnittämään yleisön huomio yleisempiin epäkohtiin tai ilmiöihin. Tillin mukaan ministereille esitettävillä kysymyksillä on usein vastaava rooli.
”Informaation pyytämisen lisäksi niillä voidaan esimerkiksi tuoda asioita julkisuuteen, selventää hallituksen linjaa, oikaista väitteitä tai kohottaa henkilökohtaista profiilia. Hallituspuolueiden kansanedustajat puolestaan voivat sopivasti asetelluilla kysymyksillään antaa ministerille mahdollisuuden kiillottaa omaa ja hallituksen kilpeä.”
Eduskunnan koodistoon kuuluu, etteivät kansanedustajat saa syyttää toisiaan valehtelusta eduskunnassa.
”Valehtelun sijaan on luvallista sanoa, että kollega on ”totuuden kanssa vähän nirso”, kuten eduskunnan pitkäaikainen puhemies Karl-August Fagerholm (1901–1984) aikanaan opasti. Vastaava usein käytetty ilmaus on esimerkiksi muunnellun totuuden puhuminen.”
Keskeiseksi asiassa nousee puhujan intentio eli se, puhuuko hän faktojen ohi tahallisesti.
Tilli arvioi, että ”totuudenjälkeisyys” onkin tuonut kiinnostavan ulottuvuuden eduskuntaretoriikkaan.
”Totuudenjälkeisestä politiikasta” syyttämisellä pyritään osoittamaan, että vastustajat jättävät tosiasiat tietoisesti huomiotta ratkaisuissaan. Toisin sanoen totuus ei aseta reunaehtoja heidän poliittiselle toiminnalleen tai linjauksilleen; tietoa on kyllä saatavilla, mutta sitä ei haluta hyödyntää. Kyseessä on siis poliittinen valinta.”
”Totuudenjälkeinen-termiä käytetään eduskuntaretoriikassa myös osoittamaan, miten poliittiset kilpakumppanit ”elivät totuudenjälkeisessä ajassa”. Aika on olennainen osa vallankäyttöä. Poliittinen toiminta tapahtuu ajassa. Päätösten valmisteluun ja asioihin perehtymiseen tarvitaan aikaa, jota yleensä on liian vähän.”
Anneli Jäätteenmäki.
Tillin mukaan kiinnostavinta totuudenjälkeinen-käsitteen käytössä eduskunnassa on, että se tarjoaa tavan ohittaa parlamentaarisen puheen pitkä perinne, joka kieltää valehtelusta syyttämisen.
”Vaikka on ilmeistä, että totuudenjälkeisessä ajassa eläminen on sama asia kuin valehteleminen, käsite kuitenkin näyttää tulleen hyväksytyksi osaksi poliittista debattia. Keskeiseksi asiassa nousee puhujan intentio eli se, puhuuko hän faktojen ohi tahallisesti vai tahattomasti. Totuudenjälkeinen-käsite ei ota kantaa puhujan intentioon, mikä selittää osaltaan sen, ettei sen käyttö ole provosoinut samanlaisia vastalauseita kuin valehtelu-verbin käyttö.”
Teoksen ovat toimittaneet Politiikka-lehden aiempi päätoimittaja, dosentti Paul-Erik Korvela Jyväskylän yliopistosta ja Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja, tutkijatohtori Johanna Vuorelma Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostosta.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.