Paljon riippuu ympäristöstä, millaisia mahdollisuuksia kullakin on käydä keskustelua ja kertoa kantansa, ehkä itseäänkin koskevissa asioissa. Myös eri ikäisten tarpeet poikkeavat toisistaan. Mutta itse perustarve tulla kuulluksi ja nähdyksi on meissä synnynnäinen.

Meistä jokainen tunnistaa tilanteen kun juttu luistaa. Ollaan samalla aaltopituudella ja keskustelijat ovat tasavertaisessa asemassa. Ollaan yhteisten asioiden äärellä.

EDELLÄ kuvattu on ideaali tilanne, joka ei läheskään aina toteudu. Voiko keskustelukulttuuria opetella?

Työssäkäyvien luontainen väylä on työkavereiden kanssa käyty ajatusten vaihto. Toki siinäkin on isoja eroja, riippuen millä alalla satut olemaan.

Toisaalla on iso joukko ihmisiä, hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa. On paljon yksinäisiä ja syrjäytyneitä, joiden on vaikeaa hakeutua kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa.

Uusi ilmiö ovat nuoret, jotka ovat tottuneet viettämään aikaa erilaisten laitteiden välityksellä ja joiden saattaa olla vaikeaa kommunikoida kasvotusten, esimerkiksi hoitaa omia asioitaan.

Erilaiset mediat ja some ovat nykyihmisen tiedon ja kommunikaation lähde ja hyvä apu monessa tapauksessa, mutta se ei pelkästään riitä korvaamaan kasvokkain käytävää keskustelua.

Se vaikein rasti on oppia kuuntelemaan ja kunnioittamaan myös sitä keskustelua, joka voi rajustikin poiketa omasta tavasta hahmottaa maailmaa ja ajassa vellovia ilmiöitä. Myös tapa ilmaista asioita on meillä ihmisillä erilainen.

Joku saattaa heittää lonkalta, puoliksi huumorilla, jota taas toinen on pohtinut hyvinkin pitkään ja antaumuksella. Siinä on ainekset törmäykseen, jossa kumpikin osapuoli puhuu toistensa ohi, eikä aitoa keskustelua synny.

Myös mielenkiinnon kohteen vaihtelevat. Siinä missä joku seuraa maailman tapahtumia tai päivän politiikkaa, toisen mielenkiinnon kohde on vaikkapa oman paikallisen urheiluseuran pärjääminen tai mikä tahansa harrastus.

Oma lukunsa ovat lapsiperheet yhdistettynä nykyelämän vaatimuksiin ja tarjolla oleviin aktiviteetteihin.

PITÄISIKÖ meillä olla joku foorumi, kansankielellä turpakäräjät, joka nimestään huolimatta ei viittaa suunsoittoon, vielä vähemmän käräjöintiin, vaan luotaisiin eri tahoille matalan kynnyksen tilaisuuksia ja keskustelufoorumeita, jotta me ihmiset oppisimme paremmiksi keskustelijoiksi ja ennen kaikkea kuuntelijoiksi?

Oppisimme ymmärtämään erilaisia kantoja, rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä. Tähän ei some, eivätkä niin sanotut kansanradiot ole ratkaisu.

Kuitenkin on aina olemassa ihmisryhmiä, joiden ääni ei kuulu. Heillä pitää olla puolestapuhujia. Heidät pitää tuoda näkyviksi. Yhteiskunnalla ei ole varaa jättää ketään ulkopuolelle, sillä syrjäytyminen paitsi tulee kalliiksi on myös inhimillisesti ajatellen kestämätöntä.

Kirjoittaja on Pohjanmaan sosialidemokraattien varapuheenjohtaja ja kunta- ja aluepäättäjä Vaasasta.