Päättymättömän riemun lämmittelynä nähdään D.T. Maxin elämäkerta Every Love Story is a Ghost Story, suomeksi pelkästään David Foster Wallace. Se tuo mieleen Savukeitaalta taannoin ilmestyneen esseekokoelman Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (2015), mutta on sitä yksityiskohtaisempi. Molemmat kirjat on suunnattu niille, joille Wallace, fanien kesken DFW, on jo tuttu.

Elämäkerta on herkullinen ja sain siitä paljon, mutta se johtui lähinnä tiiviistä yhteydestäni Wallaceen: arvostelen myös Päättymättömän riemun tähän lehteen ja luennoin hänestä Helsingin työväenopistossa.

Wallace aloitti filosofisena satiirikkona, kunnes vakavoitui ja otti tehtäväkseen pelastaa maanmiehensä kaikkialle tunkeutuneelta ja vaihtoehdottomalta ironialta. Hän vaati vilpittömyyden paluuta ja näki yhteyksiä esimerkiksi rakkauden ja riippuvuuden välillä.

Ei mikään sankaritarina

D.T. Maxin teos herättää luottamusta ja Heikki Karjalaisen suomennos toimii, eikä siinä ole kuin pieniä kummallisuuksia, kuten ”big bangin” kääntäminen ”isoksi paukuksi”. Elämäkerrassa David Foster Wallacen myyttiä sekä rakennetaan että puretaan. Kirjailija oli ihmisraunio, joka pysyi toimintakykyisenä vahvalla lääkityksellä, mutta onnistui silti säilyttämään sympaattisuutensa.

Addiktiivinen luonne Wallace jäi koukkuun televisioon ja rakensi kriittisen ajattelunsa sen mahtavuuden pohjalle. Nykyään television tilalle voisi laittaa vaikkapa älypuhelimet ja sosiaalisen median, mutta perusidea säilyy samana. Wallace pelkäsi, että ihmiset haluavat pelkästään nauttia ja viihtyä, eikä se ole hyväksi.

Jo hänen esikoisromaaninsa The Broom of the System (1987) herätti huomiota. Päättymättömän riemun keskeiset ideat olivat siinä jo idulla, vaikka Wallace tuomitsikin sen sittemmin ”erittäin fiksun 14-vuotiaan” tekeleeksi. Hän löysi oman äänensä yhdistettyään levottoman ajattelunsa ja rauhallisempaan käyttöön tarkoitetun kirjoitetun kielen. Hänestä tuli haastava, mutta ei vaikea, tekijä, joka hallitsi myös viihdyttämisen.

Kirjoittaminen meni Wallacella muun, myös ihmissuhteiden, edelle. Etenkin naisten kanssa oli jatkuvia ongelmia. Koirista kirjailija sen sijaan vitsaili, että niiden ”kanssa on paljon helpompaa. Naimaan ei pääse, mutta ei myöskään tunne loukkaavansa niiden tunteita koko ajan.” (s. 248)

Wallace asetti tavoitteekseen olla ”toimiva ihminen” (s. 157), mutta ei aina pystynyt tähän. Hän auttoi kyllä lukijoitaan heidän epävarmuudessaan ja yksinäisyydessään, mikä oli hänelle tärkeää.

Ilottomat päivät

Päättymättömän riemun herättämän massiivisen innostuksen jälkeen David Foster Wallace joutui juuri sen mediajulkisuuden riepottelemaksi, jota hän kritisoi. Hän koki joutuneensa ansaan ja olevansa kuin ”Amerikan valokuvatuin lato”, josta Don DeLillo kirjoittaa romaanissaan Valkoinen kohina. Lato on kuuluisa vain kuuluisuutensa takia ja Wallace pelkäsi muistuttavansa sitä.

Hän ei enää pystynyt piiloutumaan, kuten osin halusi, ja paineet odotetun seuraavan romaanin suhteen nousivat liian suuriksi. Työ ei edennyt, eikä The Pale Kingiksi nimetty projekti, jonka oli määrä kertoa yhdysvaltalaisista veroviranomaisista, koskaan valmistunut. Se julkaistiin keskeneräisenä hänen kuolemansa jälkeen. Wallace yritti siinä määritellä tylsistymisen pyhäksi
asiaksi ja ratkaisuksi meitä riivaavaan levottomuuteen.

Hänen kykenemättömyytensä toteuttaa The Pale Kingiä suisti hänet raiteiltaan. Wallace syytti maailmamme ”totaalista kohinaa”, eikä osannut päättää, kirjoittiko sittenkään muille vai itselleen. Hän ei kuunnellut ehdotuksia, koska kuvitteli tietävänsä paremmin, ja hyvää tarkoittaneet läheiset joutuivat todistamaan hänen alamäkeään.

Kohtalokas oli hänen päätöksensä feneltsiinin, masennuksen ja ahdistuksen hoitoon käytetyn yhdisteen, käytön lopettamisesta. Wallace oli turvautunut siihen 22 vuotta ja kuvitteli, että lääkkeettömyys auttaisi häntä ajattelemaan selkeämmin. The Pale King, parantavaksi tarkoitettu kirja, muuttui ”synonyymiksi häntä vaivaavalle masennukselle tai jopa kuolemalle.” (s. 385)

Ja loppu tulikin pian, 12. syyskuuta 2008, kun toivoton Wallace hirtti itsensä kotonaan. Vaimo löysi hänet ja The Pale Kingin käsikirjoituksen, jota hän oli vielä yrittänyt järjestää. Kuten D.T. Max päättää: ”Kukaan ei olisi toivonut hänelle tällaista loppua, mutta tämä oli loppu, jonka hän itse valitsi.” (s. 389)