1990-luvun lopulla nuorena aikuisena kuuntelin varsin sujuvasti Ultra Brata siinä missä suuri osa väestöä. Niin hienoa musiikkia kuin bändi saikin aikaan, kuulostaa se näin taannehtivasti kulttuuriselta merkitykseltään myös hiukan epämääräiseltä. Ultra Bra ammensi iskuvoimaansa 1970-lvuun vasemmistolaisen poliittisen laululiikkeen perinnöstä, mutta tätä suoruuttaan ja kantaaottavuuttaan se vaimensi suuremman suosion tullen. Yllättävän kirkkaasti Ultra Bra symboloi nykykorvissani myös silloista taloudellista nousukautta, mikä ehkä ei ollut sen perimmäinen tarkoitus.

Tämä tavallaan irrallinen ajatus käväisi mielessäni KOM-teatterin 50-vuotisjuhlakonsertissa Kulttuuritalolla. Ultra Bran vuodet kun osuivat suunnilleen KOM-teatterin historian puoleenväliin.

Äkkiseltään voisikin kuvitella, että KOM-teatterin juhliessa historiaansa olisi kyse ollut eritoten nostalgiasta. Ei se siltä kyllä tuntunut. Euroopan syrjäkylät soi ehkä kipeämmin kuin koskaan vuonna 2022. Poliittinen runo nyt! -kilpailun sadosta esitetyt esimerkit liikkuivat tehokkaasti tässä päivässä. Monilta perusteiltaan ajattomat klassikkosävelmät tukivat niitä yllättävänkin osuvasti.

Nelihenkiseksi kasvaneen KOM-trion säestämältä ensimmäiseltä puoliajaltan mieleen painuivat erityisesti Pekka Milonoffin totutun toteemimaisesti esittämä Moskovan muurahainen, Eeva Soivion voimallisen lämpimästi tulkitsema Ei puolikasta ja Erkki Saarelan koruttomasti kaihertama Kullervon kuolema. Riipaisevuudessaan ylittämätön Punakaartilaisen hauta sai vangitsevaksi tulkikseen Antti Aution.

TOINEN PUOLIAIKA koostui pitkälti debyyttilevyn Porvari nukkuu huonosti (1971) annista. Wegelius-kamariorkesteri ja kahdeksanhenkinen juhlabändi toivat musiikkiin suuruutta ja tuhtiutta. Riistäjän lait meni kuorolta niin painokkaalla puoli vuosisataa voimistuneella tunteella, ettei sitä ollut oikein todeksi uskoakaan. Koronarajoitusten jälkeen on tullut ravattua entistäkin enemmän konserteissa, mutten muista kuulleeni tänä aikana mitään niin maanläheistä, mutta silti aivan taivaallista kuin Traktoristin laulun Ella Mettäsen tulkitsemana. Laulu julkaistiin Torpedo-levyllä (1973).

Konsertin solistit, orkesterit, kuoro, yleisö, ties vaikka Ylen kameratkin, tuntuivat perinteikkäässä tapahtumatilassa yhdeltä suurelta organismilta, sitkeältä yhteisrintamalta, jossa kenenkään roolina ei ollut nousta ylistettäväksi ylitse muiden. Ehkä idealistista, mutta eipä vastaavaa kohottavaa kokonaistunnetta näinä kapitalismin myötä kovin arkipäiväistyneiden konserttielämysten aikana juuri koskaan irtoa.