Olli Jalonen on tunnettu siitä, että hän asettaa romaaniensa lähtökohdat mahdottomiksi. Yhdessä pitää pysyä annettujen pituuspiirien sisällä, toisessa pikkupoika matkustaa Saint Helenalta Lontooseen orjalaivan märssykorissa. Nyt on kyse lähihistoriasta 1970-luvulta 90-luvun alkuun.

Minäkertoja on nimetön, ja sellaisena hän pysyy koko ajan. Tämä kuvaa hänen luonnettaan: hän on näkymätön hiiviskelijä, stalkkeri.

Minä opiskelee tiedotusoppia Tampereen yliopistossa ja saa 1974 tehtävän Assistentilta koota tietoja vanhoista luokkatovereistaan kohorttitutkimusta varten. Hän on ylpeä tultuaan valituksi, kun siitä ihan maksetaankin. Ehdotonta vaitioloa vaaditaan, mitä Minä pitää selvänä, kun kyse on intiimienkin tietojen kasaamisesta. Näin jatkuu vuosikaudet, vaikka työ tuntuu turhalta, ahdistavaltakin, semminkin kun tutkimusta ei koskaan ilmesty.

Tämä on lukijoillekin sukupolviromaani. Me vanhat tiedämme Antti Eskolan ja Pertti Hemánuksen, Aviisin, jopa TYMR:n (Tampereen Yliopiston Marxilaiset Ryhmät), mutta nuoremmille ne tuskin ovat edes nimiä. Realismi perustuu tunnistettaviin detaljeihin: Jalonen palauttaa tarkkoja muistikuvia musiikista, esineistä ja ilmiöistä, vaikkapa kapakoista ja juomista: Sillankorva ja Viherkulma, Carillo ja Feteasca. Hän on Hämeenlinnasta ja sen huomaa: tämän pikkukaupungin maantiede hahmottuu tarkasti.

UUDEN VAIHTEEN juoni saa, kun Minä pestataan Indonesian suurlähetystön tiedotussihteeriksi. Nämä asiat Jalonen tietää; hän on ennenkin puhunut Indonesiasta. Jos stalkkaushomma kohorttiprojektissa on ollut luonnolle käyvää, uusi työ jäytää vielä enemmän. Minä joutuu valehtelemaan julkisesti tiedostaen ristiriidan välittämänsä infon ja Suharton diktatuurin todellisuuden välillä. Mikäli lehdissä on viittauksia vankileirien saaristoon tai miljoonan kommunistin massamurhaan 1960-luvulla, hänen tehtävänsä on kirjoittaa lehtiin paheksuvia vastineita.

Päähenkilö viettää päivänsä vieraan vallan maaperällä sotilaallisen komennon alaisena. Suurlähettiläs on kenraali ja lähetystösihteeri turvallisuuspalvelun eversti. Indonesia-motiivin tehtävä on kertoa, millaista on tosi totalitarismi. Suomettuminen näyttäytyy lilliputtihommaksi, Kekkoslandia näpertelyksi.

Minä on henkilö, joiden varassa kaikki systeemit pyörivät poliittisista kaupallisiin. ”Kun ei turhaan pysähdy miettimään mitä tekee, eivät päässä pyöri liiat ajatukset”. Kun valehtelee joka suuntaan, siitä tulee toinen luonto. Ulkopuolisuus ja sisäinen tyhjeneminen syövät miestä. Päähenkilö on alistuja, konformisti, kasvoton olento, Sivullinen, kaikkea minkä Franz Kafka, Albert Camus ja J-P. Sartre ovat ikuistaneet. Hänen tunteensa eivät ole täysin kuolleet, ainakin itseinho on tallella, mutta hän on puutunut. Näin hän menettää elämänsä vuodet. Tähän nähden romaanin viisisataa sivua on liikaa kerronnan alipaineella, toistoa ei voi välttää.

Kun sankari ryhdistäytyy kirjoittaen Indonesiasta tosi asioita Eero Taivalsaaren lyhytikäiseen Näköpiiri-lehteen, tästä ei seuraa mitään, ei liioin projektin jättämisestä. Mutta tätä ennen on ollut tiukka tilanne DDR-Kulturzentrumin viereisessä kahvilassa, kun Assistentti ja salaperäinen projektinjohtaja Mäki suostuttelevat päähenkilöä jatkamaan, koska imperialismi ja oikeistovoimat nostavat päätään. Taipuisa Minä ei vieläkään saa sanotuksi, vaikkei aio jatkaa. Palkkioksi väläytellään opiskelustipendia Berliinin Humboldt-yliopistoon kuten indonesialaiset tarjoavat tiedotushommia öljyjärjestö Opecissa. Kohorttipaperien väkivaltainen takavarikko ja karkotus suurlähetystöstä nöyryyttävät mieltä.

OLEN AINA IHAILLUT Jalosen taitoa sanoa asiat lyyrisen melankolisesti, kiteyttää elämän pohjimmainen toivottomuus: ”Sillä lailla välit katkeavat ja ihmisiä katoaa elämästä kuin kuolisivat mutta ilman kuolemista”. Taas yksi säie katkeaa ja jää kesken. Näin syntyy kyyneleet.

Romaanin varsinainen ydin seuraa Minän joutuessa mukaan uuteen, kaupalliseen vaihtoehdottomuuteen markkinointijuttujen senttarina. Kalliissa seminaarissa hänen vanha tarkkailtavansa puhuu rahan newspeakia sujuvammin kuin Esa Saarinen ja Jari Sarasvuo yhteensä. Tietoverkkojen, nyttemmin jokaisen taskussa olevan etäpäätteen kautta paikantamisen bisnes on tuottoisinta: yhdestä kuluttajasta tiedetään kaikki, kaikkia voidaan hallita yhtaikaa. Eikä tätä reaaliaikaista urkintaa sanota totalitarismiksi, vaan valinnanvapaudeksi. Tässä valossa Minän aiempi tiedonkokoaminen mappeihin näyttää kivikautiselta.

Stalker ei viittaa vain päähenkilön puuhailuun, vaan myös Andrei Tarkovskin elokuvaan 1979, minkä Minä käy Capitolissa katsomassa. Päähenkilö liikkuu urkinnan sumuisessa maastossa kuin Tarkovskin mieskolmikko kielletyllä Vyöhykkeellä, totalitarismin allegoriassa. Lopussa on venäläisen mestariohjaajan toinen suurteos Solaris (1972), vain mainintana, niin kuin elokuvan lopussa oleva idylli, kotitalo Solariksen aivomeressä.