Kom-teatterin tämän syksyn erityissatsausta voisi pitää hyvällä tahdolla ja avaralla teatterikäsityksellä jopa antiikin draamojen perillisenä. Meilläkin hyvin tunnetut hölmöläistarinat juontavat juurensa näet sinne asti, ja niitä on kerrottu ja luettu Euroopassa läpi vuosisatojen omina muunnelminaan muun muassa Kreikassa, Ranskassa, Tanskassa ja Englannissa, jonka kansanperinteessä maan hölmöläisten kylä oli nimeltään muuten Gotham – terveisiä Batmanille.

Suurtuotannoksi ainakin Kom-teatterin omalla mittapuulla luettavassa Hölmölä – Suuri talousfoorumi -esityksessä on siellä täällä vinjettejä vanhoista hölmöläistarinoista, mutta painopiste on sen ekonomistesessa alaotsikossa.

Fokuksessa on joka tapauksessa teollisuuskadon ja mimimaalisen syntyvyyden (suurkoulussa on aloittaa vain yksi oppilas!) koettelema Hölmölän pikkukaupunki, jolla varsinaisena tehtävänä on tässä ja nyt toimia kuitenkin enemmän nyky-Suomen ja nykyhallituksen metsään menneen talouspolitiikista vertauskuvana kuin hassujen kansantarinoiden tyyssijana. Talousfoorumin alkumetreillä nähtävässä Hölmölän historian esittelyvideossa ne tutut stoorit valon pirttiin kantamisesta ja peiton jatkamisesta ovat mukana, mutta enmpi allegoriana nykypäivän taloustoimille.

Talousfoorumin juontajalla Heikillä (Juho Uusitalo) on alussa vielä vauhti päällä, mutta seinä tulee vastaan.

Kurjistuvan kaupungin talouselämän ja henkisen ilmapiirin ja piristysruiskeeksi kyhäilty talousfoorumi on joka tapauksessa fiaskoja tulvillaan. Vauhdilla aloittava seremoniamestari Heikki Luotouoma alkaa ajan mittaan romahdella, keynote-puhujien kanssa on ongelmia kun yksi tekee oharin (”Björn Wahlroos”) ja toinen osoittautuu lopulta hoivakodin asukiksi, kunnanjohtajan Jarmo Vähälä saa kesken kaiken ”herätyksen” nostaa Hölmölä nousuun tupakkateollisuuden avulla – konsulttinaan muuan Mefisto – ja kansalaisten kapinaäänikin livahtaa kuuluville.

Kaoottista taloustapahtumaa keventelee mainio musiikkitarjonta, jossa Kom-klassikot kohtaavat Irwinin ja Vexi Salmen protestilaulut (Kusessa ollaan, Rahat ei riitä) , pohjalaiset kansanlaulut ja vaikkapa talousgospelin, san. Sixten Korkman, säv. Markus Fagerudd! Välisoittona kuullaan jopa Talking Headsia!

Komin esitys ei kaiketi ole pyrikinytkään olemaan ehjä kokonaisuus vaikka sillä on gtuo Hölmölän silmäätekevien masinoima suurtapahtum ikään kuin kehyskertomuksena. Se on pikemmin sikermä ohjelmanumeroita, joista löytyy parodioituja talousviisaiden puheita, historiakatsausta videolla, screenille heijastuvia talouskäppyröitä, keventävää tubetusmeininkiä ja tilaamattomia yllätysmomentteja. Monenkirjavaa musaa kuljettavat komeasti paitsi näyttelijäsolistit myös iso kuoro ja teatterin omasta väestä koottu, livenä soittaca orkesteri, josta löytyivät muiden muassa kitarassa teatterinjohtaja ja tämän esityksen ohjaaja Susanna Airaksinen, bassossa valosuunnittelija Tomi Suovankoski ja perkussioissa teatterin tekninen päällikkö Nicke von Weissenberg.

KOKO KONSEPTIN rönsyilevästä luonteesta johtuen myös ohjelmanumeroiden taso vaihtelee. On huippunumeroita, on kehnompia ja on joitain irtopaloja, jotka olisi voinut huoletta jättää poiskin.

Siihen nähden, että ohjaaja Susanna Airaksinen toteaa esiyksen käsiohjelmassa, että ”tämä esitys sai kimmokkeesa kipeästä tunteesta että jokin sietokyvyn raja on ylitetty” olisi uskaltanut odottaa kirpeämpääkin satiiria hallituksen talouspolitiikasta. Nyt sellainen reagointi kulminoituu oikeastaan yhteen kohtaukseen, jossa hallituksen puolivirallinenjokapaikan talousviisas Risto Murto ja pääministeri Orpo esittelevät ”Kasvuriihen” tyhjiksi sanahelinäksi jääviä yleviä tavoitteita. Yritystuet ovat kuitenkin koko ajan esityksen aika terävissä hampaissa.

Kasvua sieltä, työtä täältö ja säästöjä tuolta. Orpo (Isla Mustanoja) ja Murto (Tommi Eronen) esittelevät pyhiä kirjoituksiaan.

Turhanpäisemmäksi eli irralliseksi jäi Jussi Kylätaskun Haapoja-näytelmästä lohkaistu pikku puukkotappelukohtaus, vaikka sen mukanaoloa perustellaan tässä sillä, että kapitalismi tuli Suomeen Pohjanmaan kautta, ja oli osaltaan aiheuttamassa 1800-luvun väkivalta-aaltoa, josta periytyvästä maineesta maakunta ei vieläkään ole päässyt eroon.

En myöskään innostunut esimerkiksi kahden tubettajatyypin lavalle pelmahtamisesta, mutta sen sijaan riemastuin kovasti hengellisen johtajan lailla hurmosta nostattaneen ”Sixten Korkmanin” vetäisemästä talousgospelista, jotakuoro säesti upeasti. En syttynyt vuoden 1986 Miss Hölmölän Helena Karttusen intro-osuudesta mutta saman näyttelijän (Eeva Soivio) esittämät talousguru Marketta Taskinen ja kulttuuritoimittaja Pirjo Törttölä iskivät läpi suojauksen nauruhermoon. ”Björn Wahlroosin” piipahtelut foorumin esiintymislavalla heittämässä arrogantteja kommentteja jäivät varsin kliseisiksi – maali on ehkä liian helppo – mutta sitä paremmin tunnelmaa sähköistivät käsiohjelman roolilistauksessa öyhöttäjäksi nimetyn välihuutelijan ja provokaattorin (Vili Myrsky Nissinen) kulttuurivihamieliset hyökkäykset.

Tyypin paasauksista ovat syntyneett esityksen biisilistaan sennimiset kappaleet kuin ”Teatteri on kyllä ihan paskaa” ja ”Miten näytöksiä on niin vähän”, jotka viestivät persuhenkisistä ultimatumeista teatterin ja kulttuurin tukemisen tarpeettomuudesta eli taiteen ja taiteilijoiden velvoitteesta elättää itse itsensä.

Oikeasti perussuomalaisia ei esityksen teksteissä tai lauluissa nimeltä tai edes nimettömänä mainita juuri lainkaan – kai taas liian helppo maali.

Kannanottoa kulttuurin kurjistamiseen saadaan myös ovelalla tavalla videoitse remonttityömaalta. Komhan on ollut mieron tiellä kotipesänsä Kapteeninkadun kiinteistön saneerauksen vuoksi, ja niinpä esityksen tarinaan on upotettu episodi, jossa Hölmölän teatteri saa häädön, kun sen tilat päätetään muuttaa tapahtumakeskukseksi, jossa Suuri talousfoorumi sitten pidettäisiin.

Ei siis ole sattumaa tai erikoisuuden tavoittelua, että Hölmölä-esitys on saanut tyyssijakseen komeat puitteet, Kauppakorkeakoulun vanhan päärakennuksen Töölössä. Ikävämpi puoli arkkitehtonisesti arvokkaassa miljöössä vain on se, että koska Kauppiksen vaikuttava juhlasali ei todellakaan ole musiikkiteatteria varten suunniteltu, esityksen äänentoisto oli keskiviikon ensi-illassa välillä mitä sattuu, ainakin kolmosriviltä höristellen.

HÖLMÖLÄ-ESITYKSEN tärkein ominaisuus on mielestäni se, että se on olemassa. Tarjoamassa erilaista teatterikonseptia ja leikittelemässä vakavilla asioilla näin taloudellisen ankeuden ja alkavan kaamoksen keskellä. Ilolla, otsaa pahemmin rypistelemättä.

Jostain teknisistä händikäpeistään tai sisällöllisistä kesyyksistään huolimatta Hölmölä ja erityisesti sen aika julmetun määrän rooleja tekevä näyttelijäensemble sekä kuusihenkinen bändi ja mittava kuoro tuovat kaikinlaisiin pimeyksiin valoa. Eivätkä kanna sitä pirttiin säkillä.

On harmi, jos Hölmölä jäisi vain siihen viiteen pitkälti loppuunmyytyyn esitykseen, jotka sille on lokakuulle merkitty. Kauppiksen juhlasaliin mahtuu istumaan toki kuutisensataa henkeä kerralla, mutta uskoisin, että kysyntää riittäisi yli kolmentuhannen katsojan.

Sääli myös olisi, jos villin esityksen rauhoittavassa lopussa Tuuli Pajun upeasti esittämänä kuultu, Airaksisen sanoittama ja Fageruddin säveltämä Metsänpeitto-laulu jäisi viiden teatteriesityksen varaan. Milteinpä ikivihreysainesta.

Josko komilaiset lämmittäisivät esityksen josku ensi vuonna, kun pääsevät muuttamaan uuteen kotiinsa Hakaniemen Paasipuistoon, Antilooppi-kortteliin. Muuten samaan taloon, jossa tämän lehden edeltäjän Demarin toimitus muinoin eli 1985-2000 sijaitsi.