Tiistaina saavutettu parlamentaarinen sopu pitkäaikaisista valtion velanhoitotavoitteista ei ole vasemmistolle helppo ratkaisu. Velkajarruun suostuminen kipuiluttaa demareita lähiviikkoina paljonkin, ja nykyistä puoluejohtoa jatkuvasti nälvivä eduskuntaryhmän vasemmistosiipi tulee luultavasti uhriutumaan medialle anonyymisti kurjasta kohtelustaan moneen kertaan.

Velkajarru, joka vaikuttaa 2030-luvun talouspolitiikkaan, nähdään pahana askeleena kohti yövartijavaltiota ja julkisen talouden romahtamista. Ikään kuin vaihtoehto, missä välttäisimme mahdollisimman pitkälle yhteisten velanhoitolinjausten luomista, olisi hyvinvointivaltiolle yhtään sen turvallisempi valinta.

Verkossa SDP:n keskustelupalstoilla pelihousuja revitään vielä teatraalisemmin, ja äänekkäimpien agitaattorien näkökulmat ovat yhteneviä:

Osa keskustelijoista haluaisi jopa peitellä äänestäjiltä ikäviä valintoja.
Miksi ei anneta ihmisille illuusiota, että mitään ei tarvitse tehdä – ja luvata että yhtään uutta sopeutuspäätöstä ei vuoden 2027 uudelta hallitukselta tule, jos me pääsemme valtaan?

Vasemmistoliitto, joka pystyy pienryhmänä muita puolueita vapaammin romantisoimaan arkista taloudenpitoakin luokkataistelun osaksi, julisti jo näkevänsä parlamentaarisessa sovussa oikeiston juonen demokratian ohittamiseksi ja kansan kurjistamiseksi.

Ruotsissa samanlainen puolueiden sopima velkajarru ei tosin ole kaatanut demokratiaa, mutta Suomella lieneekin erillisjarru.

Vaikka puolueenkin jo hyväksymistä EU-finanssisäännöistä aiheutuu Suomelle lähivuosina miljardien säästöpaineet, vasemmistoliitto antaa ymmärtää ettei velkasuhteellemme ja julkisen talouden vinoumille tarvitsisi oikeasti tehdä mitään suurta remonttia.

Ei ainakaan jos äänestää heitä – kaikki ikävät talouden leikkauspäätökset kun ovat joidenkin toisten aiheuttamia.

Maaginen taikaseinä, nollakorkoisen valtionvelan automaatti, antaa seteleitä ja yleisen hyvinvoinnin luoma talouskasvu hoitaa loput.

Siinä mielessä vasemmistoliitto – ja demarien vasemman laidan aatetoverit – ovat markkinauskovaisempia kuin patamustimmatkaan porvarit.

VELKAJARRU ei ole hopealuoti talouden ongelmien poistamiseen. Ei se myöskään ole oikeistovoimien kumiluoti, joka on tehty vain iskemään ilmat pihalle vähäosaisista.

Sen voi kaikkine puutteineen ja valuvikoineen ottaa myös puoluerajat ylittävänä yrityksenä hoitaa Suomen yskivää kansantaloutta edes vähän pitkäjänteisemmin kuin tähän asti. Epäonnistumisen mahdollisuuskin on suuri, koska meillä ei ole mitään hajua vuoden 2031 jälkeisestä taloustilanteesta.

Arvostelijat ovat myös oikeassa: jarrumekanismi vähentää seuraavien hallitusten keinovalikoimaa. Se pakottaa osaltaan talouskuriin. joka ei mahdollista aiemman tapaisia katteettomia ”keneltäkään ei leikata” ja ”kenenkään rikkaan verotus ei kiristy” -lupauksia omille kannattajille.

Tästä seuraa väistämättä myös inhimillistä hätää – jos vallassa on epäoikeudenmukaista linjaa ajava hallitus. Jokainen tuleva hallituskokoonpano voi silti itse valita reilut tai epäreilut keinonsa talouden tasapainottamiseksi.

Velkasuhteen painaminen 60 prosenttiin kansantuotteesta on jo kunnianhimoinen tavoite, eikä siinäkään välttämättä onnistuta.
Tähän olemme kuitenkin jo EU:n finanssipolitiikan kautta sitoutuneet, ja puolueiden pitäisi rehellisyyden nimissä kertoa avoimesti, mikä sen hintalappu on.

Yhtä rehellistä olisi myöntää, että nykyhallituksen ja valtiovarainministeriön virkamiesten haaveilema 40 prosentin velkasuhde on samanlaista utopiaa kuin toimiva sosialistinen yhteiskuntakin – ja siihen väkisin meno rikkoisi Suomen rakenteita vaarallisesti.

Toivotaan vain Mauno Koiviston tapaan, että pyrkimys siihen suuntaan olisi monille poliitikoille riittävää ja tärkeämpääkin kuin päämäärän ehdoton saavuttaminen.