Aikamme megatrendi: vihreä populismi

Kuntavaalikentillä ei voinut välttyä törmäämästä pieniin vihreisiin miehiin tai naisiin, jotka osasivat retorisesti taitavan poliittisen käännytystyön. Ensin luodaan ohikulkijaan luja katsekontakti ja tarjotaan lämmin hymy. Kun kontakti on saatu, kysytään hyvin henkilökohtainen arvoihin ja tunteisiin vetoava kysymys: Ovatko sinulle ihmisoikeudet tärkeitä? Mitä ajatuksia sinussa herättää Itämeren tila?

Nämä viestit menevät tuntevan ihmisen ihon alle. Usein näistä kohtaamisista syntyy syvällinen ja arvolatautunut keskustelu. Ihminen on koukussa ja vihreistä tuli kuntavaalien suurin voittaja.

Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa politiikan toimittaja Marko Junkkari kiinnitti kolumnissaan huomiota vihreiden muuttuneeseen poliittiseen strategiaan. Puheenjohtaja Ville Niinistö on myöntänyt, että uusi ”vihreä populismi” luottaa tarinallisuuden voimaan. Se haastaa ihmisten arvot ja tunteet sekä antaa ihmisen sielullisuudelle tilaa. Poissa on liiallinen rationaalisuuden ihannointi ja kuivat talousfaktat. Vihreät ovat oivaltaneet, että äänestyspäätös tehdään tunteella eikä järjellä.

Vieläkin vihreiden viestinnässä haisee oikeassa olemisen ylimielinen jäte.

”Vihreän populismin” taustalla on sen hyvistä puolista huolimatta kasa isoja kysymyksiä. Vaikka vihreät kutitteleekin vaalikentillä ja sosiaalisessa mediassa ihmisten herkkää puolta, se ei pääse itsetyytyväisyyden leimastaan.

Niinistö on muuttanut vihreiden viestintää kuuntelevampaan suuntaan, mutta vieläkin siinä haisee oikeassa olemisen ylimielinen jäte. Edelleen vaalikentillä monet vihreät ehdokkaat toitottivat ydinvoiman turmiollisuutta ja syyllistivät ydinvoiman kannattajia ”tämän planeetan tuhoajiksi”. Totuus on kuitenkin se, että ilman ydinvoiman lisärakentamista Kioton sopimuksen ilmastotavoitteisiin ei päästä.

Mitä ”vihreästä populismista” on otettava opiksi? Demaritkin ovat viime vaaleissa luottaneet, tosin heikolla menestyksellä, tarinallisuuden voimaan.

Vaaliviestintä on kuitenkin nojannut pääasiassa menneiden politiikan saavutusten hehkuttamiseen. Vaikka yleinen äänioikeus, peruskoulu ja kansanterveyslaki ovatkin huikeita saavutuksia, niiden varaan ei tulevaisuuden sosialidemokraattista vaalityötä voi rakentaa. On siis panostettava tarinallisuuteen, mutta niin, että katse on koko ajan tulevaisuudessa.

Keskustelua aiheesta

Sipilän mahtislogan ”Tekemättäkään ei voi jättää” tuntuu nyt erityisen orpolta – mutta kuka ajattelisi lapsia?

Ehkä eduskunnan pitkä istuntotauko sai unohtamaan hallituspuolueiden perimmäiset ongelmat. Kenties talouden myönteinen kehittyminen ja työllisyyden parantuminen saivat luulemaan, että repivimmät hallitusmyrskyt ovat jo takana.

Ja katin kontit!

Pitkään ja hartaasti odotettu ja kaivattukin perhevapaauudistus tai ainakin sen valmistelu nytkähti liikkeelle vain kaatuakseen surkuhupaisaan mahalaskuun maanantaina.

Toteutuessaan uudistus olisi vienyt Suomea lähemmäs pohjoismaisia verrokkejaan, mutta tavoitteeseen päästään vasta kykenevämpien voimien johdolla. Pääministeri Juha Sipilän mahtislogan ”Tekemättäkään ei voi jättää” tuntuu nyt erityisen orpolta.

Uudistusta märehtineen ministeriryhmän puheenjohtaja, perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko (kesk.) kuulutti jo viime perjantaina, ettei uudistus toteudu. Siitä alkoi aggressiivinen, tietysti julkisuudessa käyty riitely-show.

Aito pettymys on yksi asia, mutta kokoomuslainen räyhätyyli kokonaan toinen.

Uudistuksen kaatuminen tarkoittaa muun muassa sitä, ettei isien nykyinen osuus vanhempainvapaasta pitene, eikä nuorten naisten työmarkkinasema parane. Flopista kertonut Saarikko vetosi ensin rahapulaan, mutta esimerkiksi ulkoministeri Timo Soini julisti sunnuntaina rehellisemmin, että kyse on ideologiasta: ”Sininen ei aja punaista politiikkaa”.

Oma lukunsa on perinteisen ja sosiaalisen median puolella jo tutuksi tullut kokoomuslainen viestintäinferno, jonka kohteiksi Saarikko ja keskusta lukittuivat. Aito pettymys on yksi asia, mutta kokoomuslainen räyhätyyli kokonaan toinen.

Vuorollaan kokoomuksen kyljessä hallituksessa ovat käyneet pettymässä niin SDP kuin keskustakin.

Esimerkiksi tunnustuksellinen kokoomuksen, RKP:n ja vihreiden yhteisrintaman kannattaja, Espoon vihreiden puheenjohtaja Timo Kilpiäinen puuskahti tympääntyneenä, että kokoomuksen jatkuva voimainnäyttö ja mustamaalaaminen alkavat epäilyttää jo häntäkin. Vuorollaan kokoomuksen kyljessä hallituksessa ovat käyneet pettymässä niin SDP kuin keskustakin. Saarikkokin hätkähti ainakin sen verran vyörytyksestä, että syyllisiksi löytyivät myöhemmin myös työmarkkinajärjestöt.

Perhevapaauudistuksessa niin keskustaa kuin sinisiäkin riepoivat leikkaukset kotihoidontukeen. Soini määritteli, ettei uudistusta voi tehdä ”perheiden itsemääräämisoikeutta sortamalla”.

Elämänkatsomuksellista konservatiivisuutta ei taida päästä pakoon. Pääministeripuolue keskustan nihkeilyssä kyse on myös koetusta kakkosviulun soittamisesta hallituksessa, puolueen vaikeasta kannatustilanteesta ja penkin alle menneistä presidentinvaaleista, joiden kiusallisena häntänä roikkuu vanha isäntä Paavo Väyrynen.

Asiat linkittyvät niin, että keskustan johdossa arvellaan, ettei puolue kestä yhtään enempää keskustan taantumuksellisimman väen kiukkua. Väyrysen myyräntyölle keskustan vaalimenestyksen tärvelemiseksi ei haluta antaa lisää siimaa. Lähellä vaaleja suurten uudistusten tekeminen on tunnetusti vaikeaa, jos kohta ne eivät ole helppoja vaalien jälkeenkään.

Mutta kuka ajattelisi lapsia?

Sipilä pusersi pari kyyneltä liikuttuessaan viljelijöiden ahdingosta, mutta Senaatintorin mielenilmaus oli SDP:n masinoima poliittinen juoni

Elämä on jatkunut ennallaan viime perjantaina Senaatintorilla järjestetyn mielenilmauksen jälkeen. Kauhukuvia maalailtiin mielenilmauksen ja siihen liittyneiden työnseisausten vaikutuksista, mutta Suomi tai edes Helsinki ei pysähtynyt.

Huolestuttavampaa on, että mielenilmausta vastustanut ankara lobbaus kääntyi jo viikonloppuna etenkin somessa tympeäksi ja käsittämättömäksi työttömien haukkumiseksi. Ylemmän tason töräys tuli esimerkiksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun työelämäprofessori Pekka Mattilalta, joka kolumnissaan kirjoitti muun muassa ”SAK:n itsetuhoisuudesta”, ”järjestön oman libidon testaamisesta” ja ”aktiivimallin kohdistumisesta kaikkein veltoimpiin työttömiin, jotka eivät saa mitään aikaan työllistyäkseen uudelleen”.

Kovaa tekstiä työelämäprofessorilta, jonka omaan kokemusmaailmaan ei taida työttömyys kuulua. Työttömien syyllistäminen vahvisti näkemystä, että Suomessa tarvitaan SAK:n kaltaisia toimijoita, jotka puolustavat työttömiä.

Mielenkiintoinen oli myös monen median luoma mielikuva siitä, että mielenilmaus oli SDP:n masinoima poliittinen juoni, jossa SAK toimi käsikassarana. Hallitus voi syyttää mielenilmauksesta lähinnä vain itseään ja jälleen luvattoman kehnosti valmisteltua aktiivimallia. Malli on kuin syöttö SDP:n lapaan, millaisen jokainen puolue olisi hyödyntänyt.

Mutta miksi mielenilmaus vasta nyt eikä mallin valmisteluvaiheessa?

On älyllisesti epärehellistä, että SAK:n ja SDP:n kytköksestä vaahtoavat ”unohtavat” kokoomuksen ja Elinkeinoelämän keskusliiton sekä keskustan ja MTK:n läheiset välit. Kun vajaa kaksi vuotta sitten MTK masinoi Helsinkiin noin 600 traktorin ja parin tuhannen maanviljelijän mielenilmauksen, paikalla oli pääministeri Juha Sipilä, joka pusersi pari kyyneltä liikuttuessaan viljelijöiden ahdingosta.

Samalla pitää myös muistaa, että ei SDP:ssä vastusteta työttömien järkeviä aktivoimistoimia, mutta kylläkin epätasa-arvoista ja epäoikeudenmukaista hallituksen aktivointimallia, joka ei huomioi työttömien erilaisia tilanteita.

Mutta miksi mielenilmaus vasta nyt eikä mallin valmisteluvaiheessa? Aktiivimallia vastustavan kansalaisaloitteen huikea allekirjoittajien määrä on tärkeä tekijä. Ehkä kyseessä myös oli viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän. Hallitushan jo aiemmin leikkasi ansiosidonnaisen työttömyysturvan kestoa 100 päivällä ja pidensi työttömän omavastuuta viidestä seitsemään päivään.

Jos keskituloinen, 3 000 euroa kuussa tienaavaa työntekijä jää työttömäksi, hän voi jo pelkästään näiden leikkausten takia työttömyyden pitkittyessä menettää yli 4 000 euroa vuodessa. Toivottavasti aktiivimallista käytävä keskustelu vauhdittaa sen valuvikojen korjaamista ja parantaa hallituksella jo suunnittelussa olevien uusien toimien valmistelua.

Vaalitulos ei gallupien perusteella yllätä, mutta SDP:n kannalta se on vähintäänkin kiusallinen

Sunnuntai-illan jännitysnäytelmä oli ohi ennen kuin popkornit ehtivät mikrossa räjähtää. Sauli Niinistön yli 60 prosentin kannatus jo ennakkoäänten perusteella lässäytti koko vaali-illan kulun. Kuten Matti Vanhanen sanoi: ”Loppuilta oli vain desimaalijumppaa”. Niin huikea oli istuvan tasavallan presidentin ylivoima vaalissa.

Suomi äänesti näissä vaaleissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan jatkuvuuden puolesta. Sauli Niinistö on kuuden vuoden aikana osoittanut osaavansa määritellä Suomen ulkopoliittisen suunnan ja pysynyt siinä vakaana. Niinistön Suomi on osa läntistä Eurooppaa, joka haluaa syventää eurooppalaista turvallisuusyhteistyötä. Nato-kosintoihin Niinistö on suhtautunut toistuvan kielteisesti. Suurvallan naapurissa sotilaallinen liittoutumattomuus on Niinistön mukaan rauhan tae. Tätä mieltä näyttää olevan yli 60 prosenttia suomalaisista.

Vaalien mielenkiintoisin yksityiskohta lienee pääministeri Juha Sipilän ilmoitus, jossa hän ennen vaaleja sitoi oman jatkonsa keskustan puheenjohtajana Matti Vanhasen vaalimenestykseen.

Vatulointipuheistaan tunnettu pääministeri osoitti itsekin takinkäännön ja vatuloinnin taitojaan pyörtämällä jo ennakkoäänien jälkeen puheensa puheenjohtajuudesta luopumisesta. Saamansa kansalaispalautteen perusteella hän ilmoitti vaali-iltana halukkuutensa jatkaa pääministerinä. Tulos tai ulos -puheet voidaankin jatkossa unohtaa; Sipilä vie keskustan pää pystyssä eduskuntavaaleihin keväällä 2019.

SDP:n on heti alkajaisiksi päätettävä varapuhemiehen nimi. Olisiko tässä hyvä paikka kiittää Tuula Haataista arvokkaasta vaalityöstä?

Nämä presidentinvaalit muistetaan perinteisten kansanliikepuolueiden mahalaskuna. Niin keskustan, sosialidemokraattien kuin kansandemokraattien yhteenlaskettu äänimäärä jää noin 10 prosenttiin. Muutos on niin merkittävä, että voidaan ounastella jopa pysyvämpää muutosta presidentinvaalien asetelmiin.

Mahdollista onkin, että kuuden vuoden päästä Pekka Haavisto käyttää samaa valitsijayhdistystaktiikkaa ja pyrkii keräämään laajan kannatusprofiilin niin oikean kuin vasemman laidan äänistä. Voi jopa olla, että seuraavissa vaaleissa näemme suomalaisen ”Macron-ilmiön”, jossa päivänpolitiikan ulkopuolelta tulee henkilökulttiin nojaava ehdokas, joka muuttaa kertaheitolla koko poliittisen järjestelmän. Voiton jälkeen ”Macron-ilmiöön” nojaava ehdokas perustaa uuden puolueen, joka nousee ryminällä myös eduskunnan keskeiseksi vaikuttajaksi. Ilmiö on Suomessa mahdollinen, sillä liberaalidemokraattista puoluetta ei tällä hetkellä maassamme ole.

Tuula Haataisen lento näissä vaaleissa riitti 3,3 prosentin kannatukseen. Tulos ei gallupien perusteella yllätä, mutta SDP:n kannalta se on vähintäänkin kiusallinen. Kun entisen mahtipuolueen äänisaalis jää alle 100 000:teen, on syytä perusteelliseen itsearviointiin. On totta, että Haatainen toi vaalikeskusteluihin arvokkaita teemoja laajemmasta turvallisuuskäsityksestä ja eriarvoistumisesta, mutta äänestyspäätökseen nuo aiheet eivät silti kantaneet. Ehdokkaan sitoutumista kampanjaan voi silti vilpittömästi kiittää ja onnitella.

Vaalikrapulaa ei auta jäädä pitkäksi aikaa potemaan, sillä tämän hallituskauden merkittävin vuosi käynnistyy lähes välittömästi. Asialista on pitkä ja Suomen suuntaa haarukoidaan poikkeuksellisen jännitteisissä tunnelmissa. SDP:n on heti alkajaisiksi päätettävä varapuhemiehen nimi. Olisiko tässä hyvä paikka kiittää Tuula Haataista arvokkaasta vaalityöstä?

Keskustelua aiheesta

Presidentinvaalit muistetaan uuden Kekkosen tulemisesta, Pekka-hypen hiipumisesta ja mediasotaa käyvästä ikipyrkyristä

Kun tämä kirjoitus ilmestyy retrosti paperille painettuna torstaina, on presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen varsinaiseen vaalipäivään enää kolme yötä. Ehdokkaat jatkavat kampanjointia kukin tahoillaan. Kaikki ovat mukana Ylen suuressa vaalitentissä torstaina, joten jos säväyttävän esiintymisen aikoo vielä tehdä, sen aika on käsillä.

Vihdoin ja viimein istuvan presidentin Sauli Niinistönkin tolkuton kannatus on osoittanut järjellistymisen merkkejä. Tänään ilmestyy Ylen viimeinen mittaus ennen sunnuntaita. Ennakkoääniä on annettu jo pitkästi yli miljoona. Vielä on todennäköistä, että vaaleissa nähdään vain yksi kierros, historiallisesti.

Niinistö on voinut kampanjoida rennolla mielellä ja joskus ylimielisyyden rimaakin hipoen. Väläyttihän aikamme Kekkonen äskettäin letkeästi, ettei toista kierrosta tule. Kampanjoinnin pitkää alkuvaihetta leimasi jonkinlainen säästöliekki kai Niinistön suosion ylivoimaisuuden vuoksi. Onneksi parin viime viikon aikana Kuningas Saulia on lähdetty tosissaan haastamaan.

SDP:n ehdokasta Tuula Haataista ei kukaan pääse syyttämään siitä, etteikö hän olisi tehnyt avauksia tai ottanut kantaa, myös ajankohtaisiin asioihin. Tässä sarjassa Haatainen on ollut ylivertainen. Kuuluvat nämä asiat presidentin tontille tai eivät, ainakin se arvopohja, jonka hän presidenttinä tarjoaisi, on tullut selväksi.

Suuret kansainväliset kysymykset ovat toistuneet Haataisen teemoissa. Välillä on tuntunut siltä, että niitä ovat jotkut kopioineetkin presidentistä alkaen. Totta kai sellainen vaalitulos, joka nyt siintää edessä, antaa pohdittavaa.

Valitsijayhdistyksen jalkatyöllä itsensä vaivoin ehdolle tunkenut ikipyrkyri Paavo Väyrynen on kieltämättä ollut se väriläiskä, jota ainakin media tuntui kaipaavan vaisuja keskusteluja ja katsojia herättelemään. Kolikon toisella puolella ovat ehdokkaan tolkuttomat jutut ja väitteet.

Mikäli vaalit eivät ratkea ensimmäisellä kierroksella, siellä nähdään toistamiseen vihreiden Pekka Haavisto tai neljättä kertaa presidentiksi pyrkivä Väyrynen, joka käy omaa sotaansa myös mediaa vastaan.
Tällä kertaa mistään Pekka-hypestä ei ole ollut tietoakaan, vaan myös hänen kannatuksensa on pysynyt leimallisesti alempana kuin puolueensa.

Matti Vanhasen tilanne on surullisin, sillä entisen pääministerin rauhallinen arvovalta ei näytä riittävän edes keskustan jäsenten keskinäisissä sabotöörin lailla venkoilevan Väyrysen voittamiseen. Nykyinen pääministeri Juha Sipilä (kesk.) teki vaalien kaikkein erikoisimman tempun sitomalla omaa jatkoaan keskustan johdossa Vanhasen vaalimenestykseen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Virsi on vanha kuin taivas, mutta todettakoon nyt vielä: gallupit eivät edelleenkään äänestä vaan äänioikeutetut. Jokaisella äänellä on väliä, vaikkei siltä tuntuisi.

Keskustelua aiheesta

Suomen sisällissota on raakuudessaan verrattavissa 1930-luvulla käytyyn Espanjan sisällissotaan, mutta nyt sen varjoa ei enää pelätä

Reilun viikon päästä tulee kuluneeksi tasan sata vuotta Suomen itsenäisyyden ajan suurimmasta ja kansakuntaa jakavimmasta kriisistä. Sisällissodan katsotaan virallisesti alkaneen, kun Helsingin työväentalon torniin sytytettiin vallankumouksen merkiksi punainen lyhty 26. päivä tammikuuta vuonna 1918.

Sotatoimet kestivät reilu kolme kuukautta, jonka jälkeen mielivaltainen valkoisen puolen terrori kylvi teloitusten, nälän ja tautien aiheut tamaa kuolemaa vielä pitkään.

Sodan saldo on karmivaa luettavaa. Yhteensä kuolonuhreja lasketaan olevan noin 36 000 ihmistä, joista valkoisen puolen osuus oli noin 5 000. Väkilukuun suhteutettuna Suomen sisällissota on raakuudessaan verrattavissa 1930-luvulla käytyyn Espanjan sisällissotaan. Kuvaavaa on se, että talvisodassa, joka kesti sotatapahtumina yhtä kauan kuin sisällissota, kuoli
10 000 suomalaista vähemmän.

Sata vuotta sisällissodasta on pitkä aika, mutta vasta nyt tuntuu olevan oikea aika sisällissodan intohimottomalle tarkastelulle.

Yle uutisten teettämän kyselyn mukaan enemmistö tämän päivän suomalaisista sijoittuu sotasyyllisyyskysymyksessä enemmän rintamalinjojen keskelle kuin jommallekummalle puolelle. Punaisia sotasyyllisinä pitävät 33 prosenttia suomalaisista ja valkoisia 16 prosenttia. Huomionarvoista on kuitenkin se, että 18–24-vuotiaista suomalaisista valkoisia pitää syyllisinä vain seitsemän prosenttia kyselyyn vastanneista.

Erityisesti puoluelehdistön kritiikki kohdistui punakaartilaisradikalismiin, minkä vuoksi monet lehdet joutuivat kaartien kanssa vaikeuksiin.

Tammikuun 19. päivä tarkastetaan Jyväskylän yliopistossa mielenkiintoinen Juha Matikaisen väitöskirja, jossa on tarkasteltu 16 työväen lehden suhtautumista väkivaltaan vuosina 1917–1918. Matikaisen väitöksen mukaan sisällissodan jälkeinen voittajien historiankirjoitus väitti SDP:n lehdistön kiihottaneen oppimattomat työläisjoukot kapinaan porvaristoa vastaan.

Lehtikirjoittelussa kuitenkin vastustettiin jyrkästi väkivaltaisia menetelmiä ja vaadittiin puoluetta pysymään parlamentarismissa. Näin lähes koko puoluelehdistö asemoitui puolueessa oikealle. Erityisesti puoluelehdistön kritiikki kohdistui punakaartilaisradikalismiin, minkä vuoksi monet lehdet joutuivat kaartien kanssa vaikeuksiin. Vasta sodan kuluessa työväenlehdistö asettui vallankumouksen puolelle.

Sadassa vuodessa yhteiskuntamme on kehittynyt oikeudenmukaisempaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan. Siitä huolimatta luottamus eri yhteiskuntaluokkien välillä on tänäkin päivänä koetuksella. Vaikka väkivallan uhkaa eri kansanosien välillä on vaikea nähdä, luottamuksesta ja oikeudenmukaisuudesta on tinkimättömästi pidettävä kiinni.

Luottamus syntyy siitä, että ihmiset kokevat olevansa samassa veneessä ja vielä niin, että kaikille on varattuna hädän tullen paikka pelastusveneessä.