Uusliberalismi on tuonut markkinat julkiseen toimintaan. EU-direktiivit ovat tässä olleet keinoina Euroopan unionin alueella. Yhä uusia aloja vaaditaan kilpailutettavaksi, yhtiöitettäväksi. Nykyhallitus pyrkii yhtiöittämään kaiken julkisen toiminnan: koko väyläliikenteen, tiet ja rautatiet. Sosiaali- ja terveyspalvelut pyritään Sote-uudistuksen myötä koko laajuudessaan viemään kansainvälisen sijoitustoiminnan saaliiksi. Tätä viedään eteenpäin täysin riippumatta asiantuntija-arvioista sen suhteen, mitä päätöksistä seuraa tai mitä muualla tiedetään kokemusperäisesti vastaavista asioista.

Ideologinen vimma on kiivasta. Asiakkaan tai käyttäjän sananvalta suljetaan pois. Näin on käynyt vammaispalveluissa kuin myös vanhuspalveluissa lisääntyvästi. Kansalaisaloite hankintalain poissulkemiseksi vammaispalveluista on hyvä hanke tilanteen hallintaan saamiseksi. Valtiota käytetään julkisten palveluiden kilpailuttamisessa pääoman etujen ajamiseen. Meillähän on aikaisemmin yksityistetty täysin luonnollisia monopolialoja, joiden talousoppien mukaan tulisi ehdottomasti olla julkista toimintaa. Näin kävi sähköverkon myynnin osalta, julkisen viestintäverkon ja eräiden muidenkin strategisten toimintaedellytysten osalta. Nämä poliittiset pyrkimykset ovat kansallinen häpeä ja osoitus toimijoiden epäisänmaallisuudesta! Kansainväliset sijoitusyhtiöt lypsävät hyvin ruokittua lehmää. Poliittinen vastapaino tälle liikkeelle vielä odottaa tulemistaan.

Kappaletavarateollisuuden siirtymistä Aasiaan ja erityisesti Kiinaan on suosinut logistiikan valtava kehitys. Suuret containeralukset ovat pudottaneet rahtikustannukset murto-osaan entisestään. Ympäristösaasteet maan, merien ja ilmaston osalta ovat vastaavasti lisääntyneet. Samaan aikaan erilaisilla vapaakauppahankkeilla pyritään lisäämään globaalin kaupan volyymia. Näiden takana ovat olleet globaalit suuryritykset ja lähinnä USA.

Pääoma (Bilderberger-ryhmä ym.) on käynyt järjestelmällisesti läpi eri maiden yhteiskunnallisen kehitysasteen vajeet ja hyödyntänyt ne. Samoin se on turvautunut autoritaarisiin ja diktatorisiin hallintoihin varmistaakseen toimilupansa. Kapitalismia on globalisoitu, viety maailmalle. Se toimii milloin oligarkkien tai diktaattorien, milloin kommunistien suojeluksessa.

Suomesta ovat loppuneet kaikki perinteiset ihmistyövoimaa laajasti käyttäneet teollisuuden alat: kenkä-, vaatetus- ja tekstiiliteollisuus sekä elektroniikan kokoonpanoteollisuus. Kilpailukykyvaatimus pelkistetään ideologisesti kustannuskilpailukyvyksi ja alhaisiksi palkkakustannuksiksi. Reaalinen kilpailukyky vaatisi johdon toimia ja pätevyyttä varautua ympäristöhaasteisiin ja kehittää tuotteita ja tuotantoa vastaamaan haasteisiin ja tulevaisuuden kysyntäasemaan.

Kauppapolitiikan alueella koetaan, että kädet ovat sidotut. Suuryritykset saavat valtion toimimaan aasialaisia kilpailijoita vastaan dumppaussyytöksin ja tulliuhin. Dumppaussyytöksissä käytetään epämääräisesti halpoja kustannuksia perusteena epäterveestä kilpailusta. Yksilöimättä kustannuksia saatetaan samalla alhainen palkkatasokin lukea siihen. Sitä ei kuitenkaan vaadita nostettavaksi.

Toinen tapa vastata globaaliin kilpailuun on julkisten tukien käyttö. Ne ovat laajassa käytössä kehittyneissä maissa. Sitä seikkaa, että tuotteiden hintaero syntyy suuressa määrin työvoiman riiston tuloksena, ei oteta mitenkään huomioon. Kehittyneet maat voisivat antaa eettisen viestin maailmankauppaan vaatimalla halpatuotantomaiden tuotteille tullia, joka vastaa kehittyneiden maiden sosiaalikustannusten suuruutta. Tätä maksuahan ei näissä tuotantomaissa yrityksille aseteta.

Ilmiöön liittyy puutteellinen kansainvälinen solidaarisuus ja halpatuontiin tottuminen. Halpatuotantomaiden työntekijöiden oikeuksien kehittäminen on toinen puoli asiaa. Tässä ILO:lla voisi olla suurempi rooli. Maailmanlaajuista minimipalkan säätelyä tarvittaisiin. Kansainvälisiin kauppasopimuksiin tarvitaan vastaavia pykäliä työelämäoikeuksien turvaamisesta sanktioineen. Presidentti Trump on vaatinut Meksikoa nostamaan minimipalkkaa, USA:n osalta hän on vaiennut. Kehittyneiden maiden kasvanut ja lisääntyvä työttömyys hyväksytään, jos kehittyvien ja kehittyneiden maiden välisten työvoimakustannusten tasoitusta ei tehdä tavalla tai toisella.

Gobalisaatio on tuonut suuryrityksille merkittävä painostuskeinon, sijaintipaikkauhkailun. Tätä ovat soveltaneet niin Nokian kuin UPM:n johto. Sitä sovelletaan yritysverotuuksen ja julkisten tukien yhteydessä. Yritysverotusta ajaetaan kohti nollaa, jossain on aina halvempaa. Julkisia tukia taas ajetaan kohti tappia, jossain saa vielä enemmän. Hienovaraisempaa keinoa samassa asiassa sovelletaan puhumalla yhteisöveron laskun dynaamisista vaikutuksista. Näitä on pyritty osoittamaan erilaisilla maillinnuksilla. Suurimmillaan väitetään veroalennuksen maksavan itsensä yli puoliksi.

Ajatus on lähtökohtaisesti luonnoton. Jos firma saa veroalennnuksen se ei maksa lisää. Se, että alalle syntyisi lisää elinkeinotoimintaa ei johdu suurestikaan veroista. Sen määrä kysyntä ja voittonäkymät. Puhe yritysveron alennuksxen dynaamisista vaikutuksista on ideologien harhautus, jolla houkutellaan valtioita kilpailemaan veroilla kohti nollaa. Suurimat veronkiertäjät, kansainväliset suuryritykset eivät tule Suomeen verolle pantaviksi nykyisillä veroprosenteilla. Niillä on paljon muita halvempia vapaasatamia, veroparatiisit.

Empiirisesti ei ole ollut esittää todisteita väitteen tueksi. Nyt kerrotaan viimeisen noususuhdanteen synnyttäneen enemmän talouden toimeliaisuutta ja lisänneen yhteisöveroa vaikka sen astetta laskettiin. Ilmiön selittäjä löytyy suhdannekierrosta. Se taas on verotuksesta riipumaton. Nyt ollaan matkalla taantumaan. Yhteisöverot tulevat vastaavasti vähentymään. Saman opin koomisin edustaja oli vuosituhannen alussa Veronmaksajain keskusliitto, joka silloin väitti suurimman osan veroista tulevan korvattua alennusten synnyttämällä piristysvaikutuksella bisnekseen. Johtopäätös tästä olisi, että suurin osa veroista tulisi maksuun lähes nolla-prosentilla.

Vastaavaa ajatusta ei sovelleta työn, kulutuksen tai haittojen verotukseen. Se on ideologien viritys, johon myös jotkut sosialidemokraattien edustajat näyttävät aika-ajoin tarttuvan. Vaalitentin kommentaattorina EVA:n edustaja Matti Apunen houkutteli Antti Rinnettä soveltamaan tämän esittämää uusarviota yhteisoveron alennuksen dynaamisista vaikutuksista veron edelleen laskemiseen. Asiaan tuli tuoretta valaistusta Trumpin veroalen vaikutuksia käsiteelleestä raportista. USA:ssa yritysveron lasku 35 %:sta 21 %:iin aiheutti verotulojen vähenemisen. Vuosineljänneksittäin raportoitavat yritysverotulot romahtivat välittömästi kevennyksen jälkeen 264 mrd dollarista 149 mrd dollariin, vaikka talous kasvoi samana aikana. Sen lisäksi päätöksellä oli yhteys suurituloisille annettuun verohelpotukseen, joka lisäksi tuloeroja entisesstään. Pikemminkin yhteisöveron kohdalla kysymyksen pitäisi kuulua, milloin yritykset aloittavat asianmukaisen korvauksen maksamisen yhteiskunnan turvaamasta hyvästä liiketoimintaympäristöstä.

Kapitalismi on luonut arvopapereiden maailman, joka ei enää ole kiinteässä yhteydessä reaalitalouteen. Mitä erilaisimmat tuotteet ja asiat on arvopaperistettu. Aiemmat arvopaperit on muokattu, ryhmitelty ja yhdistetty uusiksi kerrannaisiksi arvopapereiksi, johdannaisiksi. Näitä voi olla jo useammassa portaassa tai useamman kerrannaisluvun tasolla. Osakkeista, omaisuuseristä, raaka-aineista, velkapapereista (kuluttaja-, kiinteistö-, luottokorttilainoista), vakuutuksista, valtionlainoista, riskeistä ja niiden vakuuttamisesta luodaan uusia johdannaisia.

Tulevaisuuden arvon turvaamisesta tai arvopapereiden arvon menetyksistä tehdään myös finanssituotteita, jopa suora vedonlyönti toimii finanssioperaationa. Päästöoikeudet ovat finanssituotteita. Valuuttakauppaa harjoitetaan spekulatiivisten voittojen toivossa. Näiden volyymi maailmanmarkkinoilla on moninkertainen maailman bruttokansantuotteeseen nähden. Arviot liikkuvat lähes kymmenkertaisuuden tasolla. Kaikilla tuotteilla käydään kauppaa, usein vielä tietokoneiden avulla. Paperit vaihtavat omistajaa millisekuntien nopeudella. Näistä transaktioista ei makseta veroa. Ne tekevät maailmantalouden kriisiherkäksi.

Suuri osa kaupasta käydään virallisten kauppapaikkojen – pörssien – ulkopuolella. Kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä tapahtuu ja missä määrin ja millaisin vaikutuksin. Voitot tällä alueella ovat parhaimmillaan moninkertaisia osakekurssien kehitykseen nähden. Finassikapitalismi ikään kuin imee reaalitalouden tuotot käyttöönsä. Finanssitalouden toimijoiden tulot ylittävät kaikki tuotannollisten toimijoiden tulot äärimmillään sata- ja tuhatkertaisesti.

Palkkiot eivät ole suhteessa mihinkään järjelliseen perusteeseen. Tappioidenkin tullessa mm. investointipankkiireille on maksettu kymmenmiljoonaisia palkkioita. Johdannaisten kaupan volyymin arvioidaan liikkuvan 1000 000 miljardin euron tasolla. Samaan aikaan maailman bruttokansantuote on Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan tänä vuonna noin 127 000 miljardin dollarin luokkaa. Finanssivallan keskittyminen on tarkoittanut myös sitä, että demokraattiset instituutiot ovat heikentyneet suhteessa finanssivaltaan. Kansainvälisesti rajoittamaton finanssivalta on erottautunut omaksi vallan sfäärikseen, jolle valtiolliset instituutiot alistuvat. Kuka tai mikä hallitsee finanssimaailmaa, on kohtalon kysymys. Kulloiseenkin valtiovaltaan tyytymättömät pankit ovat viime vuosikymmeninä pystyneet organisoimaan jopa valtiovallan kaappauksia latinalaisessa Amerikassa. Tälle kehitykselle tarvitaan poliittista vastapainoa.

Yhteiskuntien hallitsijat, jopa diktaattorit, yläluokat, rikkaat, kuninkaalliset, rikolliset, erilaiset julkimot, niin pienet kuin suuretkin yritykset, siirtävät omaisuutensa ja tulonsa lisääntyvässä määrin salaisuusvaltioihin, veroparatiiseihin. Niin pankit kuin eläkesäätiöt ovat mukana sijoitustensa piilottamisessa. Liiketoiminnan maksuliikettä ohjataan näihin huomattavassa määrin. Tällaisia piilopaikkoja, erilaisin määritelmin, maailmassa arvioidaan olevan jopa yli sata. Sen lisäksi verokilpailun myötä raja veroilla kilpailevien maiden ja veroparatiisien välillä on hämärtynyt.

EU määrittää veroparatiisien perusteet kolmella näkökohdalla: Täytyy olla kysymys salaisuuden suojissa tarjotusta omaisuuden ja tulojen kätkemisestä. Kyseinen valtio tarjoaa syrjiviä veroetuja liiketoiminnalle. Kyseinen valtio tarjoaa erityisiä vähennysoikeuksia liiketuloksen kirjanpidossa.

Perusteet voivat olla voimassa yhdessä tai erikseen. Näitä erilaisia lipastofirmoja saattaa olla miljoonia, koska pelkästään Panama-paperit paljastivat noin 250 000 lipastofirmaa. Näiden perustamisessa auttavat pankit, lakifirmat, tilitoimistot ja omaisuudenhoitofirmat. Lipastofirmat eivät harjoita mitään toimintaa. Ne vain piilottavat omistajiensa tulot ja omaisuuden verotukselta ja julkiselta katseelta. Useat tietovuodot ovat paljastaneet veroparatiisien käytön rikkaiden valtavirtaiseksi toiminnaksi. Varallisuuden ja tulojen piilottamisen aiheuttamat verotulojen menetykset arvioidaan EU:n tasolla 1000 miljardin suuruusluokkaa olevaksi. Suomen osuudeksi tästä tulee yksi miljardi per vuosi.

Veroparatiisit edustavat kaikkein ehdottominta, häikäilemättömintä ja moraalittominta itsekkyyttä. Veroparatiiseissa diktaattorit, oligarkit, liikemiehet, hallitsijat, kuninkaalliset ja valtionjohtajien sukulaiset toimivat yhdessä muiden rikollisten, mafiapomojen, asekauppiaiden, veritimanttien myyjien, taidevarkaiden, huumekauppiaiden, ihmiskauppiaiden, tiedustelupalvelun jäsenten ja muiden rikkaiden kanssa erioikeuksia hankkiakseen.

Veroparatiisien ansaintalogiikka edustaa estotonta kapitalismia, ei sääntelyä. Lipastofirmoista hoidetaan kansanedustajien lahjontaa, kuten Azerbaidzanin itsevaltias hoiteli Lontoon kautta ainakin yhtä Saksan parlamentin jäsentä. Vastaavasti Siemens lahjoi usean latinalaisen Amerikan maan johtoa liikekirjanpidon ulkopuolisilta paratiisitileiltä. Sen lisäksi suuryritysten verokikkailu siirtohinnoilla, konserniavustuksilla ja sisäisillä lainoilla ja niiden koroilla noussee Suomen kohdalla satoihin miljooniin. Venäjän kaupan kaksoislaskutuksessa menetetään myös miljoonia. Näissäkin liiketoimissa hyödynnetään salaisuusvaltioita. Kaikkia tapoja ei tunneta tai ei haluta tunnistaa. Ilmiö ei ole kokonaisuudessaan kenenkään hallussa.

EU on asettanut yhdysvaltalaisille verkkojättiläisille miljardien verokorvausvaatimukset. Ne ovat maksaneet veroja pääkonttorimaassaan Irlannissa prosentin tai prosentin osia tuloksestaan. Irlanti kieltäytyi alkuun perimästä EU:n määräämiä 13 mrd € sakkoveroja. Kaiken kaikkiaan suurfirmat pyrkivät kirjanpidollisesti siirtämään tuloksen alhaisen tai olemattoman verotuksen maahan, veroparatiiseihin. Maailman varallisuuden ja tulojen jako muuttuu yhä epätasa-arvoisemmaksi. Maailman taloudet muuttuvat vastaavasti entistä epävakaammiksi ja tuotantorakenne muuttuu tyydyttämään rikkaiden tarpeita. Valta keskittyy yhä enemmän pääomalle. Se vaikuttaa harjoitettavan talouspolitiikan sisältöön ja tukee uusliberalismin ankkuroitumista talouden rakenteisiin ja toimintatapoihin. Yhteiskuntien olemus ja demokratia muuttuvat harvainvaltaisemmiksi.

Teollisen kapitalismin alussa Amerikan Yhdysvalloissa syntyi useita suurkapitalisteja, ns. teollisuusmagnaatteja. Näiden myötä porvarillisissa piireissä luotiin oppi yhteiskunnallisesta darwinismista. Siinä korotettiin nämä kaikkia keinoja säälimättömästi hyväkseen käyttäneet Rockefellerit ja Garnegiet luonnollisen valinnan esiin nostamiksi ihmiskunnan valioiksi. Puhuttiin parhaitten elonjäämisestä/pärjäämisestä kun taas Darwin puhui parhaiten sopeutuneista. Näillä menestyneillä uskoteltiin omien kykyjensä perusteella olevan oikeus kaikkeen haltuun ottamaansa.

Tästä rosvokapitalismin kaudesta eteenpäin omaisuudet ja etuoikeudet siirtyivät perintöinä seuraavalle sukupolvelle. Oppi parhaimmistosta eli edelleen. Omien ansioiden tarkkaa analyysiä ja omaisuuksien hankinnassa käytettyjen keinojen moraalista arviointia ei suoritettu. Sen paremmin ei arvioitu perintöjen eriarvoistavaa lähtökohtien merkitystä. Kapitalismin eri- ja etuoikeudet tulivat jäädäkseen.

Opillisesti työvoima on pääomalle alisteinen. Poliittisen demokratian vallitessa tällaisen alistussuhteen tunnustaminen aiheuttaa erehdyttämistä ja peittelyä. Todellisuuden tulkinnat ovat tosiasioita kierteleviä. Työvoimalle ei kapitalismissa tarjota voittokannustetta. Järjestelmän ongelmat tulkitaan kärjekkään uusliberalismin toimesta yhteiskunnan, ammattiyhdistysliikkeen, työvoiman ja työttömien aiheuttamiksi. Oikeudenmukaisuus on vaikeasti sovitettavissa uusliberalismin korostamien itsekkyyden ja ahneuden motiiveihin. Tasa-arvon ja keskinäisyyden arvot eivät kuulu tämän toiminnan piirteiksi, eikä niitä löydy yritysten arvomäärittelyistäkään.

Klassisen taloustieteen ja sen nykyisen ideologisen olomuodon uusliberalismin aksiooma on oman edun tavoittelu. Sen oikeutusta ei enää tarvitse perustaa samassa määrin väitteisiin sen yleistä hyvää aikaansaavaan vaikutukseen. Vaikka varhaiskapitalismin tiedettiin käyttäneen lapsityövoimaa ja luoneen laajan teollisuusköyhälistön, ei oppia yhteisen hyvän osalta koettu tarpeen tarkistaa. Oman edun tavoittelu taloudellisen hyödyn mielessä on tämän talousopin selkein moraaliperiaate.

Klassisen taloustieteen edustajista ainakin Adam Smith tarkasteli monilta osin kriittisesti sitä, mihin periaate voi johtaa.  Näiden myötä porvarillisissa piireissä luotiin oppi yhteiskunnallisesta darwinismista. Hänen mukaansa systeemi vaatii valvojakseen jossakin mielessä valtiota.

Veroparatiisipaljastusten yhteydessä miljoonia verotukselta piiloon vieneet toteavat vain, että emme ole tehneet mitään laitonta. Siis mikäli laki ei kiellä, kaikkea saa tehdä. Lain rajoja saa koetella ja lakia rikkoakin. Rikokseksi teko muodostuu vasta, jos häviää oikeudessa. Suuren rahan luonnissa ja piilottamisessa ei ole muita moraaliperiaatteita kuin oma etu/ahneus.

Uusliberalismi korostaa yksinomaisesti omistajan etua. Muilla ei ole puhevaltaa yrityksen omaisuuteen tai tulokseen. Kansalaisjärjestöt ovat tarkistaneet suuryritysten käyttämien alihankkijoiden ja tuotantoketjujen työoloja ja työntekijöiden kohtelua. Yritykset lupaavat käyttämiensä sertifikaattien nojalla, että asiat ovat kunnossa. Vain poikkeustapauksissa näin on ollut. Useista lupauksista huolimatta ne eivät ole puuttuneet alihankkijoiden toimintaan, vaikka nämä loukkaavat ihmisoikeuksia monella tavalla.

Yritykset ovat laatineet muutaman vuosikymmenen ajan ns. yritysarvoja. Toiset puhuvat jopa yhteiskuntavastuusta. Näiden konkretisoituminen yritysten toiminnassa on ollut vähintääkin ristiriitaista. Ne kuitenkin kertovat, että modernissa yhteiskunnassa ei voi menestyksellä tehdä liiketoimintaa ellei harjoita ainakin arvoretoriikkaa. Sitä ei tarvitse harjoittaa ns. kehittyvissä valtioissa. Siellä ei ole lain suojaamaa tai yleisen mielipiteen turvaamaa työelämäoikeuksen tasoa, joka velvoittaisi työelämäoikeuksien huomiointiin.

Hyvinvointivaltion olemassa olo on täysin vastakkainen moraalinen järjestely em. moraaliopeille omasta edusta ja sen kuvitelluista ja todellista seuraamuksista yhteiskunnassa ja taloudessa. Hyvinvointivaltiota ei voi johtaa kapitalismin moraalista vaan se on sen vastakohta. Hyvinvointivaltio kuitenkin edustaa aidoimmillaan yhteistä hyvää ja solidaarisuutta. Paradoksaalista on, että toimiakseen ja saadakseen toiminnalleen legitimaation kapitalismi tarvitsee hyvinvointivaltion. Jostakin on tultava yhteiskunnan koossa pysymiseen ja toimimiseen tarvittava moraali.

Kapitalismin onttous arvoja ajatellen ajaa kielen kehittämiseen. Puhetavoissa tämä ilmenee mm. siinä, että kapitalismille haetaan kierto- ja peiteilmaisuja. Suomessakin sosialidemokraattien puhetapaan on tarttunut käsite markkinatalous. Tämä käsite edustaa kuvaamastaan ilmiöstä vain markkinoiden osuutta. Pääoman toiminta sijoituksissa, tuotannon järjestelyssä, työvoiman palkkio-osuuden säätelyssä ja voittojen teossa samoin kuin omistuksen, tulojen ja vallan kasaamisessa jää täysin käsitteen ulkopuolelle.

Toinen käsite, jolla ymmärrystä johdetaan harhaan, on sosiaalinen markkinatalous. Sosiaalisuus tuodaan tässä pehmentävänä elementtinä kapitalismin kuvaamiseen. Sosiaalisuus on lähtökohtaisesti vuorovaikutusta tai jonkin asteista yhteistoimintaa. Se ei ole edes tulojen uudelleenjakoa hyvinvointivaltion kautta. Erikoista on, että kun kapitalismi ja sitä säätelevä oppi, uusliberalismi, edustavat tänä päivänä etupäässä muuta kuin mitä sosiaalisuudella tarkoitetaan, käsitettä viljellään vakavissaan jopa Saksan sosialidemokraattien keskuudessa.

Alunperin käsite syntyi 1960-luvulla kristillisdemokraattien vastineena sosialidemokraattien yhteiskunnalliselle uudistustyölle. Ludwig Erhard kuvasi sitä kirjassaan ”Saksan ihme” 1957. Hänelle se oli kilpailun aseman korostamista kartelleja vastaan. Hän katsoi tuotannollisen kilpailun luovan kaikille riittävän osuuden taloudessa. Hän käytti sosiaalista-sanaa lainausmerkeissä. Toinen määritys oli palkkauksen määräytyminen tuottavuuden puitteissa. Hän puhui voimakkaasti hyvinvointivaltiota ja yleisiä kollektiivisia turvajärjestelmiä vastaan. Hänestä se oli turmelevaa oman vastuun hävittämistä. Nyt se kelpaa sosialidemokraateille. Näin toimii porvarillinen hegemonia. Hallitsemalla arvoja ja asenteita pääoma on onnistunut hallitsemaan myös mieliä.

Yhteiskunta ei voi perustua oman edun estottomalle tavoittelulle. Tässä on julkisen vallan moraalinen oikeutus. Kun edellä oleva tarkastelu osoittaa kapitalismin tuottavan monentahoisia ongelmia, tarkoittaa se samalla vahvan valtion oikeutusta. Kaikki tarvittavat ennustettavan, luottamusta ylläpitävän, keskinäisyyttä korostavan, oikeudenmukaisuutta toteuttavan ja yhtäläisiä yksilön mahdollisuuksia luovan yhteiskunnan moraaliperiaatteet täytyy johtaa poliittisesta toiminnasta. Näiden tulee asettaa myös rajat ja kehykset taloudelle.

Vaikka suuri osa ihmisistä pitää kapitalismia parhaimpana talousjärjestelmänä, hyvin harva esittää sille perusteeksi moraalisia tai muitakaan eettisiä perusteluja. Tavanomainen puhe toistaa ajatusta sen tehokkuudesta. Ihmisten välisistä suhteista ei sanota mitään. Ei myöskään pystytä esittämään myötäsukaista arviota tai arvoa, millaisen todellisuuden kapitalismi luo tai miten se huomioi luonnon.

Antiikin ajattelijat kysyisivät, mille hyveille se perustuu? Samaa traditiota seuraten voisi perätä kapitalismin ja sen retoriikan suhdetta todellisuuteen, totuuteen, hyvyyteen, kauneuteen tai kestävyyteen. Vaikka en vastakaan näihin kysymyksiin, olen sitä mieltä, että taloudellisen toiminnan pitäisi perustua selkeisiin ja yhdessä asetettuihin arvoihin. Ei se saa olla arvonihilististä kuten kapitalismi on. Kun sosialidemokraatit korostavat yhteiskunnallisen toiminnan ja politiikan perusteena arvoja, eikö niiden tulisi olla myös talousjärjestelmän toiminnan kriteereitä.