1995. Se oli sitä aikaa, kun Suomesta tuli vuoden ensimmäisenä päivänä EU:n jäsenvaltio. Se vuosi, kun Euroopan neuvosto jäädytti Venäjän jäsenhakemuksen Tshetshenian sodan tähden, Suomessa hyväksyttiin laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta ja Euroopassa etsittiin Radovan Karadzicia ja Ratko Mladicia sotarikoksista tuomiolle saataviksi. Se oli syvän laman loppua, jolloin Syppi ja Koppi yhdistyivät pankkikriisin myötä Meritaksi ja opposiyiopuolue SDP sai maalisvaaleissa peräti 63 kansanedustajaa ”Pula-Ahon” hallituksen floppailujen jäljiltä.

Se oli myös vuosi jolloin Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruutensa, minkä sanottiin nostaneen kansan laman syövereistä.

Se kansa vaelsi sitten elokuussa juhlimaan Helsingin jJuhlaviikkojen uutuuttaan hohtavaan Huvilatelttaan.

Alku ei ollut ihan helppo. Helsingin juhlaviikkojen taiteelliseen johtoon vuonna 1994 valitulla Esa-Pekka Salosella oli kunnianhimoinen visio festivaalista, mutta ilmeisen vähän käsitystä sellaisen järjestämisen taloudellisista realiteeteista.

Klasaripuolen esiintyjäkiinnityksiä olivat muun muassa sellaiset maailmantähdet kuin kapellimestarit Pierre Bouléz ja Simon Rattle, laulajat Kiri Te Kanawa ja Jessye Norman, Emerson-kvartetti, eikä populaarimusan puolella uuden Huvilateltan ohjelmistossa jääty pekkaa pahemmaksi: Massive Attack, Radiohead, Eva Dahlgren ja kotimaiset ajan huiput CMX sekä viimeisenä iltana Ismo Alanko, jonka Salonen oli kutsunut myös festivaalin taiteelliseen johtoryhmään nimenomaan Huvilateltan ohjelmistoa ideoimaan.

Kalliiksihan tuollainen tuli. Vuoden 1995 Juhlaviikot tuotti 8,5 miljoonan markan tappiot, ja kaamean porun Huvilateltan meluhaitoista. Molempia gäppejä korjailtiin pitkään. Päitäkin nostettiin vadille.

Virheistä otettiin opiksi eli sittemmin Huvilan ohjelmistosuunnittelussa budjettikuri on pitänyt eikä kunnallispoliitikkojenkaan ole tarvinnut viritellä desibelimittareita Eläintarhanlahden rannoilla ja Kallion Linjoilla, kuten teki 1990-luvun puolivälin tienoilla Helsingin ympäristölautakunnan silloinen puheenjohtaja Paula Kokkonen, kok. Huvilamelusta tulee toki yhä säännöllisesti valituksia, mutta yksittäisinä, ei kapunginosamitassa.

EILISESSÄ HUVILAN 30-vuotisjuhlakonsertissa db-mittarit saattoivat välähtää punaisen puolella siinä hetkessä, kun jousilla ja taustalaulajalla vahvistettu Risto Niinikosken kipparoima kymmenhenkinen juhlaorkesteri antoi näytteen Huvilan takavuosien raskaan rokin sankareilta Apocalypticalta ja HIM:iltä Aika kovaääniseksi äityivät myös aplodit Arpan ja Hassan Maikalin esitysten jälkeen. Illan finalina kuullun Pepe Willbergin ja koko konkkaronkan yhdessä esittämän Tällä kadulla -kappaleen loppukohotuksessakin oli jytyä, mutta enemmän siinä taisi olla desibelejä niinä aiempana kahtena kertana, kun Pepe esitti sen Huvilassa Saimaa-orkesterin kanssa.

Tuohon mainittuun juhlakonsertin konkkaronkkaan kuuluivat jo edellä mainittujen herrojen lisäksi upea soulääni Emilia Sisco sekä pop-skenemme ykkösnimiin kuuluva Bess unohtamtta tietysti seremoniamestarina häärinyttä ja Huvila-vuosien esiintyjäkonkarina omankin pienen soitannollisen ohjelmatilansa (Helsinki Shangri-La) ottanutta Karri ”Paleface” Miettistä.

Karri Paleface Miettinen, seremoniamestari.

Karri Miettinen oli myös kuratoinut juhlakonsertin sisällön, ja monipuolisen, tavallaan itsensä näköisen mutta myös Huvila-historiaa laidasta laitaan kartoittaneen biisilistan hän oli saanut aikaan.

Huvila-vuosikymmenten hyvin laaja maailmanmusiikkitarjonta kuitattiin solistivetoisessa konsertissa ýmmmärrettävästi parilla instrumentaalinumerolla. Esimerkiksi Afrikan suuri trumpetistihahmo Hugh Masekela sai komeasti puhallinvetoisena kulkeneen intermezzonsa.

Solistikaartin nestori Pepe Willberg esitti veretseisauttavasti omasta ohjelmistostaa Otto Donnerin sävellyksen Raja ja Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijan. Hieno oli myös konsertissa omaan Huvila-historiaansa nähden paljon tilaa saaneen Lou Reedin Perfect Day, mutta vähän haparoidummin sujui Oot mun kaikuluotain, Freemanin (ja Ville Valon) cover-versio John Denverin Annie´s Songista.

Pepe.

KOKO KONSERTIN hilpeimpiä hetkiä koettiin hyvin eripariselta kuulostavan, mutta suomalaisessa pop-menneisyydessä toteutuneen Mårtenson-Reed-yhdistelmän äärellä. Arppa tulkitsi Kari Tuomisaaren suomentaman Reed-klassikon Walk on The Wild Side (Miltä meno maistuu) niin arppamaisesti kuin kuvitella saattaa: laulun hahmot Yrtsi, Kake, Disko-Sisko ja Reiska saivat arvoisensa esilletuonnin.

Arpan repertuaari konsertissa oli muutenkin täsmähommaa. Oman Oulu-biisinsä lisälsi hän lauloin Ismo Alango Kun Suomi putos puusta ja Gösta Sundqvistin Pohjois-Karjalan ríemua herättävin artikulaatioin ja koreografioin.

Arppa.

Illan kohokohtia haettaessa sellaisia olivat naisartistien kaksi keskenään hyvin erilaista vetoa. Bessin esittämänä ja hatunnostona Giorgio Moroderin Huvila-visiitille kesällä 2015 kuultiin kasarielokuva Flashdancesta tuttu ässäbiisi What a Feeling – kappaleen nimi ja teltan tunnelma natsasivat tässä kohtaa täydellisesti. Emilia Siscon huippuhetki löytyi puolestaan hänen omasta tuotannostaan: Trouble on poikkeuksellisen puhtaaksiviljelty soul-helmi, jota saattoi vaivatta ajatella vaikka Aretha Frankilinin laulettavaksi.

Bessin valikoimasta myös Patti Smithin/Bruce Springsteenin (vain ensin mainittu käynyt Huvilassa) klassikko Because The Night putosi kohdalleen. Sen teki myös Emilia Siscon duettona Hassan Maikalin kanssa vetämä versio Egotripin ikivihreästä Matkustajasta.

Bess.

Maikalilla tuntui olevan teltalla tukena vankimmat fanijoukot, ja mikä ettei: itse tiesin ntuudestaan miehen lähinnä yhtenä persoonallisena osana laajaa räppärikaartiamme, mutta Huvilassa hän osoitti olevansa artisti myös isomassa musakehyksessä. Tulkinta Radioheadin Creepistä oli ”so fuckin special”, kuten laulun minäkertoja itsestään haaveilee. Kiinnostava sovitus J. Karjalaisen hitistä Hän istui Maikalille myös mainiosti.

AIKA SILLISALAATTIAHAN Huvilan juhlakonserti oli, mutta onneksi ainekset olivat laadukkaita. Eipä kai muunlaista konserttia voi syntyäkään 30 vuoden telttailusta, jonka aikana musiikillisesti kupoli on ollut korkealla ja liepeet levällään.

Biisilistaa olisi voinut täydentää siivuilla 30-vuotisen huvilahistorian iskelmäpuolen ja lastenkonserttien anneista, mutta juhlavuonnakin biisilistan pituudella on rajansa. Toki ohjelmarakennetta olisi toisaalta voinut ehkä tiivistää vähentämällä artistivaihtoja ja seremoniamestarin väliaplodikehotuksia.

Aikataulussa pysyttiin kuitenkin hyvin, eikä klo 22 ”metelöintirajaa” ylitetty. Allekin jopa jäätiin, joten turhaksi toimeenpiteeksi jäi Karri Miettisen päätös lyhentää väliaika lennosta puoleen tuntiin . Mutta kiitos siitä – Huvila-konserttien nykyään yleinen kolmen vartin välijuotto on monilla keikoilla tuntunut lähinnä naurettavan ylipitkältä sosieteettirupeamalta.