Jokainen ikäihminen on yksilö, jolla on historiansa ja nykyisyytensä. Joka ajattelee, näkee ja kuulee ympärillään tapahtuvat asiat. Jokainen myös vanhenee eri tahdissa, toiset ovat ukkoja ja mummuja jo yli kuusikymppisenä, toisten ikä alkaa näkyä vasta lähellä yhdeksääkymppiä.

Yli kahdeksankymmenvuotias Allu ei halunnut muuttaa hänelle rakkaasta kodista palvelutaloon. Mutta muutama kaatuminen jyrkässä mäessä, kauppamatkojen pidentyminen kun lähikauppa oli lopettanut, naapurissa asuvien lähiystävien ja veljen, parhaan kaverin, kuolema auttoi tekemään kovan ratkaisun.

Allu lähti tyttäriensä kanssa katsomaan palvelutaloasuntoja ja tuhahti halveksivasti: “Voiks täällä edes laittaa ruokaa?”

Hyvänä kokkina tunnettu Allu halusi jatkossakin valmistaa ja tarjota lapsilleen ja ystävilleen aterioita.

Löytyi vihdoin asunto. Oli makuuhuone ja olohuone, parveke ja se tarpeellinen keittiö. Allu myi asuntonsa jotta hänellä olisi varaa maksaa vuokransa. Hän sisusti uuden kotinsa rakkaimmilla esineillään, mukaan lukien kirjahylly. Tehtiin palvelusuunnitelma, vaikka hän ei tarvinnut mitään palveluja. Siisti ihminen pyyhki pölyt joka toinen päivä rakkaista posliiniesineistään, taustalla soi klassinen musiikki tai ooppera. Pikkupyykki hoitui kuten ennenkin, käsin pesemällä. Muun pyykin Allu pyykkäsi palvelutalon pesulassa, usein apunaan toinen tyttäristään.

Edelleen oli ystäväpiiri, lähimmät yli kahdeksankymppisiä, mutta useat kymmeniä vuosia nuorempia. Allu matkusti tyttären luo Espanjaan ja Viroon oopperaa kuulemaan, milloin minnekin. Teki ystäviensä kanssa laivaristeilyitä. Luki kirjoja. Kävi jameissa ja konserteissa ja ihmetteli palvelutalon musiikkituokioita: Vanhoja iskelmiä ja virsiä!

Palvelutalon asunto alkoi tuntua kodilta ja Allu tarvitsi apua vain kun lamppu paloi kattokruunusta tai uudet verhot piti ripustaa. Välillä hoitajista joku koputti oveen: Saaks mä tulla sun tykö hetkeks henkäsemään? Allusta, entisestä luottamusmiehestä, tykättiin. Hänen kanssaan oli helppo puhua.

Allu oli terve, vain korkeaan verenpaineeseen oli pillerit. Kunnes rinnasta löydettiin syöpä. “Viekööt koko tissin”, Allu sanoi, “en mä sillä enää mitään tee”.

Tissin vieminen ei riittänyt, sillä syöpä ei hellittänyt otettaan.

Samaan aikaan tapahtui jotain muutakin. “Ne myi tän paikan isolle palvelutaloketjulle, nyt on uusi meininki”,  Allu kerran sanoi, kaikki maksaa erikseen. Tosin Allulla oli pari luottohenkilöä, jotka edelleen tulivat vaihtamaan lampun johdolta salaa, Allu antoi sitten kiitokseksi viinipullon.

Mutta tahti todella muuttui. “Toi taiteilija kun tänne muutti, sillä on Altzheimer ja se eksyy jatkuvasti oveltaan. Välillä länttää sen kiinni ja kun ne sille avaa, se maksaa aina viistoista euroa kerta”, Allu kerran totesi. “Mä olen joskus sitä auttanut, sillä kun on avainkortti taskussa, ei vain osaa sitä käyttää. Eikä henkilökunnalla ole sille aikaa. Täällä on ihan liian vähän hoitajia ja noi uudet ei edes sano päivää.

Uudet asukkaat joutuu ottamaan ateriapaketin muuttaessaan, pitää syödä kerran päivässä talon ravintolassa. Onneks mä olen vanha asukas, saan vielä itte huolehtia ruuastani”, Allu sanoi asuttuaan palvelutalossa viitisen vuotta. Syöpä oli alkanut levitä, silti Allu otti rollaattorinsa ja paineli palvelulinjalla keskustan kauppoihin katsomaan uusia puseroita.

Allun syöpä alkoi levitä koko hänen luustoonsa. Välillä hän oli sairaalassa, välillä taas palvelutalossa. Alkoi tulla erilaisia maksuja, kun Allua tultiin auttamaan. Joka kerta kun ovi avautui, siitä tuli lasku. Allu alkoi kaatuilla, häntä kuljetettiin ambulanssilla sairaalaan, hoitajat olivat kykenemättömiä nostamaan häntä lattialta. Viikonloppuisin talossa ei ollut lääkäriä ja sairaanhoitajan työpäiväkin loppui viiden maissa.

Lopulta Allu oli niin huonossa kunnossa että oli pakko tehdä uusi palvelusuunnitelma.

Palvelusuunnitelmaan merkittiin kuinka monta kertaa vuorokaudessa hoitaja tulee auttamaan Allua vessaan, kuinka monta kertaa häntä autetaan suihkuun viikossa (kerran) ja niin edelleen. Jokaiselle momentille oli hintansa. Kaikki suunnitelman ylittävät käynnit ja palvelut maksaisivat erikseen. Allun tyttäret kääntyivät kaupungin puoleen josta tuli sosiaalihoitaja. Allu oli siinä vaiheessa kumara, selkäranka oli taipunut syövän vuoksi ja hän istui tuolissaan kuin pieni lintu. “Mites se rouva voi?”, kailotti nuori nainen Alluun päin. “En mä ol kuuro enkä pöhlö!” pamautti Allu takaisin.

Kaupunki tuli vastaan huomattavalla summalla joka meni suoraan palvelutalolle ja Allu sai hoitoa. Välillä pissavälit venyivät tunninkin mittaisiksi ja välillä Allulle tiuskittiin että tullaan, kun ehditään.

Joka aamu Allu peseytyi minkä kykeni. Suihkuhetki oli juhlaa koko elämänsä ajan siistille ihmiselle. “Kun tulis se nätti mieshoitaja suihkuttamaan”, Allu saattoi toivoa ja iski silmää. Tuolloin hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta.

Allun syöpä levisi kohti aivoja, hän ei enää jaksanut muuta kuin istua ja yrittää katsoa televisiosta lempiohjelmiaan, kuten eduskunnan kyselytuntia. Hän muisti aina haukkua pääministerin ja ulkoministerin.

Syöpä oli kivulias, päädyttiin oireenmukaiseen hoitoon. Tyttäret pyysivät että Allulle annettaisiin niin paljon kipulääkitystä kuin hän itse haluaisi. Tosiasiassa lääkitystä ei enää lopulta voitu lisätä, hoitaja sanoi että kaikki rajat on ylitetty, hän voisi joutua syytteeseen, jos lisäisi lääkeiden määrää. Luonnollisesti Allu maksoi jokaisesta piikistä ja jokaisesta tabletista erikseen omasta pussistaan. Öisin tuli käyttöön vaippa, sen pois ottaminen aamulla kesti, Allulla oli vaikeat makuuhaavat ja nivuset verillä.

Tyttäret hakivat Allulle saattohoitopaikkaa. Odottelun jälkeen sellainen saatiin ja Allu ehti olla siellä yhden vuorokauden, kunnes kuoli tyttären läsnäollessa.

Hautajaisissa oli runsaasti väkeä. Allun arkulle laskettiin Wanhojen Tovereiden kukat, Merimieseläkeläisten kukat ja runsaasti ystävien ja sukulaisten kukkia. Palvelutalosta ei ollut kukaan paikalla. Omaisille oli ojennettu surunvalitteluadressin mukana ohje, jonka mukaan Allun asunto olisi tyhjennettävä mitä pikimmin.

Allu oli äitini. Alice Margareta Karelius.