Berner sanoo yrittävänsä aina parhaansa.

— Koska se ei ole minusta ainoastaan oikein vaan myös ainoa todellinen vaihtoehto. Miksi tehdä jotakin vain puolivillaisesti? Mitä ideaa on missään toiminnassa, jos se muotoutuu kuin suuntavaistoa vailla olevien juoksukilpailu Monty Pythonissa? Lähtölaukaus pamahtaa – ja kaikki säntäävät aivan eri suuntiin, kuka mihinkin.

— Ei mistään mitään sillä tavoin tule, hän kirjoittaa.

— Mutta asiat eivät tapahdu itsestään. Tarvitaan esityötä. Tarvitaan selvityksiä. Tarvitaan suunnitelmien aihioita, toimintamalleja, joista keskustella, joita hioa yhdessä. Ellei kukaan näitä ratkaisumalleja tuota, ei ole mitään mistä keskustella, mitään mitä työstää, mitään mistä päättää.

— Onko parempi olla politiikassa kokenut ja lausua ääneen kantoja asioista, joita selvityksen luonnoksessa ei välttämättä edes ole? Onko perehtyminen ja itsensä likoon laittaminen, odottaen samaa muilta, yhtä kuin kokematon poliittinen johtopäätös?

— Demokratia ei ole eikä se saa olla paikoillaan oloa, pelkän status quon säilyttämistä. ”Se että tekee parhaansa ei lähimainkaan aina riitä”, sanoi Sir Winston Churchill. ”Joskus on oltava valmis tekemään kaikki se mikä on tarpeen.” Olen samaa mieltä.

Berner pohtii, että jos totuus on minkä tahansa sodan ensimmäinen uhri, politiikassa uhrin nimi näyttää yhä useammin olevan luottamus.

— Jos luottamus menetetään, jäljelle jää vain itsepyyteistä kyräilyä. Tämän yli on nyt päästävä, maamme ei ansaitse sisäiseen kyräilyyn sortuvia päättäjiä, olivat he poliittisia päättäjiä tai virkamiehiä.

Bernerin mukaan uusi viikko käynnistyy ensi yön jälkeen.

— Olen valmistautunut.

— Haluan luoda Suomeen uutta työtä ja hyvinvointia. Nyt on aika kääriä hihat ja katsoa yhdessä tuulilasin läpi sen sijaan, että jäisimme katsomaan paljon pienempään peruutuspeiliin. Käsi yhteistyölle on ojennettu avoimella kämmenellä, huoneeni ovi on auki, kaikille, aina.