Andrés Peyrotin ohjaama Dieu est une femme kuvaa elokuvakameran kohteeksi päätynyttä Panaman Kuna-yhteisöä, erästä Latinalaisen Amerikan suurta alkuperäiskansaa.

Vuonna 1975 ranskalainen dokumentaristi Pierre-Dominique Gaisseau (1923 – 1997) saapui filmaamaan Kuna-ihmisten elämää ja kulttuuria antropologisesta näkökulmasta. Paikallisten mukaan ohjaaja lupasi luovuttaa filminsä heille, mutta näin ei tapahtunut, eikä elokuva koskaan valmistunutkaan.

Peyrot’n dokumentissa filmi löydetään Pariisista, ja materiaali saadaan vihdoin esitettyä Kuna-kansalle. Monille, jotka muistavat kuvaukset, kokemus on erityisen liikuttava.

Festivaalilla nähtiin myös Thierno Souleymane Diallon Au cimetière de la pelicule, jossa guinealaisohjaaja lähtee etsimään maansa myyttisen elokuvan, Mamadou Touren ohjaaman Mouramanin (1953), kohtaloa. Sairastumisen takia tämä elokuva jäi valitettavasti näkemättä.

IRANILAISEN ELOKUVAN historia peilautui intialaisen elokuvaopiskelijan Sreemoyee Singhin ohjauksessa Be kucheye khosbakht. Singh istuu vankilassakin elokuviensa takia istuneen Jafar Panahin kyytiin, ja tunnelma on kuin Abbas Kiarostamin elokuvassa. Elokuva on ilmeisesti ollut tekeillä aika pitkään, sillä Singh piipahtaa myös kahdeksan vuotta sitten kuolleen Kiarostamin kotitalolla “viikkoa ennen hänen kuolemaansa”. Singh kunnioittaa elokuvallaan erityisesti feministirunoilija Forough Farrokzhadia, jonka haudalta se alkaa. Farroukzhadin lyhytelokuva Talo on musta (1962) esitettiin DocPointissa taannoin filmiajan lopulla, kun festivaalilla vielä esitettiin klassikkojakin.

Singhin näkenyksessä korostuu etenkin naisen rooli iranilaisessa elokuvassa. Kokonaan mainitsematta jää viime syksynä asuntoonsa murhattu ohjaaja Dariush Mehrjui, jonka elokuvat Lehmä (1969), Postinkantaja (1972) ja Ympyrä (1974) esitettiin meillä televisiossa ennen kuin Kiarostamista juuri puhuttiin.

FESTIVAALILLA NÄHTIIN erään suomalaisohjaajan paluu pitkän tauon jälkeen. Kaisa Rastimon edellinen elokuva Myrsky valmistui 16 vuotta sitten. Uutuus Nasrin’s Voice on hänen ensimmäinen dokumenttinsa sitten elokuvan Kuinka katosin karkkimaahan (1992).

Kaisa Rastimo on pitkän tauon jälkeen palannut dokumenttien ja ylipäätään elokuvanteon pariin nuoren kurdinaisen kovista kokemuksista kertovalla elokuvallaan Nasrin’s Voice.

Elokuva kertoo kurdilaisesta Nasrinista, joka 13-vuotiaana naitettiin aikuiselle miehelle. Suomeen päädyttyään Nasrin alkoi opiskella ja tuli tietoiseksi oikeuksistaan. Hän sai avieron, mutta kostoksi mies kaappasi lapset Irakiin. Rastimo antaa elokuvassaan Nasrinin pitkälti ja vuolaasti itse kertoa kokemuksistaan, mistä rakentuukin elokuvan voima. Sakari Kukon musiikilla varustettu, aiheeseensa nähden erikoisen kaunis dokumentti on Rastimon onnistunein elokuva sitten Säädyllisen murhenäytelmän (1998).

Timo Humaloja ohjasi Anneli Saulista dokumentin Katseen vanki vuonna 2011, nyt on Saara Cantellin vuoro. Cantellin lähestyminen on luontevan intiimiä, kun näyttelijä ja ohjaaja istuvat vieretysten sohvalla. Sutjakasti kerrottu Annelin aika pitää hyvin otteessaan. Saulin elämässä riittää tunnetusti mielenkiintoa, kun hän oli sekä romani, näyttelijä, seksisymboli että kommunistikin. Jotkut kerronnalliset valinnat vähän kummeksuttavat. Esiin nousee SF:n studioilla sattunut ikävä tapaus, jonka käsittelyssä painottuu enemmän Cantellin vihjaileva kuin Saulin salaava näkökulma. Näkemys kunnioittaa Saulia, mutta luo samalla varjoa muutamallekin “erittäin kuuluisalle ohjaajalle”.

Saara Cantell (oikealla) jututtaa dokumenttinsa kohdetta Anneli Saulia-

MUSIIKKIDOKUMENTTIEN saralla DocPoint oli varsin lajhjomattomalla linjalla.. Maailmantähdet ja popmusiikin kestonimet olivat kattauksessa sivuosassa. Esimerkiksi Paloma Zapatan ohjaama La Singla muistuttaa 1960-luvun flamencotähdestä Antonia Singlasta, joka katosi mystisesti julkisuudesta 1968, eikä internet-aikakaan ole tuonut hänen myöhempiim vaiheisiinsa lisävaloa.

Zapata selvittää lapsena kuuroutuneen Singlan elämänkulkua erilaisten johtolankojen avulla, mikä saa elokuvan tuntumaan almodóvarmaiselta palapeliltä. Mykistävät arkistomateriaalit Singlan vimmaisesta tanssista vievät kadonneeseen aikaan. Täysin virheittä nuori ohjaaja ei tehtävästään suoriudu, mutta elokuvan dramaturginen kaari on silti hyvin hallussa.

Kun irlantilainen perinnemusiikki on lähellä sydäntä, ensiajatus sen sekoittamisesta hiphopiin tuntuu miltei raastavalta. Ciara Nic Chormaicin ohjaama Ó Bhéal esittelee gaelilaisen räpin alakulttuurin. Neljän artistin kautta valotetaan rakkautta iirin kieleen ja huolta sen säilymisestä. Kun Strange Boy esiintyy pää painuksissa perinteisen pubin nurkassa, vanhempikin yleisö ottaa hänet lämpimästi vastaan. Mustavalkoisena kuvattu dokumentti ei ole maailmoja mullistava, mutta kiinnostava katsaus kahden musiikkikulttuurin varsin vähän tunnetusta fuusioitumisesta.

YLEISESTI OTTAEN DocPointista jäi se tuttu maku, mikä nykydokumenteissa usein on vallalla. Aika usein maailma välittyy joko ohjaajan tai päähenkilön suoran minäkokemuksen kautta. Tälle aivan vastakkaista laitaa edusti Graeme Arnfieldin Home Invasion, joka tutkii nukkavieruun tapaansa oviteknologian historiaa. Elokuvaa on kuvattu ikään kuin ovisilmän läpi, ja kerrontakin kulkee sen kuperruttamina teksteinä. Home Invasion luo omalaatuisen tunnelman, jossa turvallisuudentunteen ja vainoharhan välinen raja piirtyy monimutkaisemmin kuin arkisesti ajatellaan. Harmi kyllä Arnfied sekoittaa kahvansa jäädessään toivottoman pitkäksi aikaa kotiintunkeutumista kuvaavien kauhuelokuvaklippien pauloihin.

Oman, hiukan hajanaisen luonteensa festivaalille toi Bio Rexin remontti, kun se aiemmin on ollut tämänkin festivaalin paraatipaikkana. Uutena teatterina toimi syksyllä avatun Kulttuurikasarmin kolmossali Narinkkatorin kupeessa. Myös viime vuosina harvemmin festivaalikäytössä olleessa Kiasma-teatterissa oli taas näytöksiä.