Satumaa on esimerkki unelmapaikasta, utopiasta, joka meillä jokaisella on, ja jossa huomisen murheet voi jättää narikkaan. Utopia on kreikkaa ja tarkoittaa niin hyvää paikkaa, että sellaista ei edes ole. Koronan keskellä olemme miettineet hyviä paikkoja, joihin kaipaamme. Ennen kaikkea on kaivattu ihmisiä, niitä läheisiä, joita ei ole voinut tavata. Ja tuntemattomiakin, yhteisöä.

Kun kaikki joskus palaa ennalleen, olemme siis tyytyväisiä siihen, mikä on saatu takaisin. Tutkimusten mukaan suomalaiset ovat nyt aiempaa kiinnostuneempia yhteiskunnallisista asioista ja myös luottavat politiikkaan. Omaksummeko uudet arvot, joissa sukulaisten kanssa yhteydenpito menee uuden taulutelevision ohi ja samoilu kunnan luontopolulla peittoaa kalliin ulkomaanmatkan?

Palaako kaikki ennalleen, tai haluammeko sitä? Ja oliko se Satumaa?

Thomas Hobbesin kuuluisa luonnehdinta elämästä luonnontilassa on: ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt”. Tämä pitääkin paikkansa valtaosan ihmiskunnan historiasta. Kehityskin oli hidasta; 1300-luvun maanviljelijä olisi tunnistanut 1800-luvun työkalut omikseen. Historia on täynnä vaikeuksia, joten ihminen luonnostaan unelmoi paremmasta.

Utopiat olivat tärkeitä ja pitkään uskontojen yksinoikeutta, erilaisia Valhalloja, joista osaan maksoi sisään. Sittemmin niitä tarjosivat myös ideologiat. Joissakin ideologioissa suunnitelma­utopiat osoittautuivat vaarallisiksi: fasismin ja kommunismin nimissä maalattiin taivaanrantoja, jotka auringonlaskuun mennessä värjäytyivät kaikki verenpunaisiksi. Utopioista tuli dystopioita. Karl Popper kuvasi näitä ideo­logioita historistisiksi, jotka pyrkivät oikeut­tamaan omat päämääränsä vääjäämättömyyksinä, vaikka tulevaisuushan riippuu meistä itsestämme eikä historian välttämättömyydestä.

Utopiat ovat aina puhutelleet ihmisiä, sillä keskimäärin pidämme toivosta ja edistyksestä. Ja kun unelma henkilökohtaisen elämän tasolla vähemmästä työstä tai paremmasta palkasta siirretään koko yhteiskunnan tasolle, puhutaan jo utopiasta. Julkinen keskustelumme kuitenkin korostaa teknokraattisia perusteita ja tehokasta hallintoa.

Mutta mitä ovat ideologiat ilman utopioita ja puolueet ilman ideologioita?

Sosialidemokratia on päämääräutopian sijaan tavoiteutopia. Se ei tarjoa kaikkeen yksityiskohtaisia vastauksia vaan esittää kysymyksiä siitä, mikä on tärkeää. Ja nyt jos olemme oivaltaneet tämän taudin keskellä jotakin siitä, mikä on tärkeää tai mikä tekee ihmisen onnelliseksi, on tärkeää pysähtyä sen äärelle. Tästä syystä tulee panna kampoihin oikeis­ton kriisivaatimuksiin peruuttaa 2030-luvulle suuntaavat edistysaskeleet ja jäädyttää investoinnit ”utopioina”.

Uusliberalismin isän Milton Fried­manin mukaan ideat, jotka tänään näyttävät poliittisesti mahdottomilta, ovat jonain päivänä välttämättömiä. Ja juuri kriisin sattuessa todellinen muutos on mahdollinen – silloin ideat poimitaan niistä, joita sattuu olemaan tarjolla. Ja juuri näin tämä aatesuunta onnistui ja pyrkii maailman myrkyttämään.

On siis kaksi vahvaa syytä sille, miksi teknokraattista puhetta suosivassa maail­massa tulee tarjota myös utopioita: Ihmiset edellyttävät niitä, jotta demokraattisesti voidaan tehdä aitoja valintoja, ja kaikki edistys on kokoelma toteenpantuja utopioita.

Kansainvälinen rahoitusjärjestelmä on lähtökohtaisesti epävakaa eikä tule korjaamaan itseään ilman rankkoja poliittisia päätöksiä. Vuoden 2008 jälkeen tehdyt toimet ovat riittämättömiä. OECD-maissa keskimääräinen yhtiöverokanta on puolittunut sitten 1980-luvun ja maailman köyhät maat häviävät verovälttelyssä kolme kertaa enemmän kuin saavat kehitysapua. Vapaakauppa on välttämätöntä, mutta sen säännöt ovat epäreiluja.

Koronan aiheuttama kustannuspaine valtioille toivottavasti pakottaa myös oikeis­ton hyväksymään korjauksia näihin ongelmiin. Yksi utopia on siis koko globaalin talousjärjestelmän uudelleenjärjestely samassa mittakaavassa kuin se aikanaan Bretton Woodsissa II MS jälkeen luotiin.

EU natisee liitoksissaan. Koronan jälkeen eteläisten jäsenmaiden BKT:n laskun ja työttömyyden arvellaan olevan kaksinkertainen pohjoisiin verrattuna. Maanosan taloudellinen jälleenrakentaminen vaatii valtavia satsauksia.

EU:n ilmastopolitiikan Green Dealin nimi on lainattu USA:n 1929 pörssiromahdusta ja lamaa seuranneesta New Dealistä, jossa elvytyksen lisänä parannettiin työntekijöiden asemaa. Ilmastotoimet on tehtävä joka tapauksessa, mutta myös sosiaaliturva- ja työmarkkinajärjestelmiä on paremmin viritettävä eriarvoisuuden torjumiseksi.

Ilmastopolitiikasta ei voi tulla globalisaation toista erää, jossa rakennemuutos myllää toimialan toisensa perään – ilman, että muutoksesta kärsivät otetaan huomioon. Mielekästä työtä on oltava myös päästöttömässä taloudessa. Ehkä utopiaksi riittää, että unioni tekee sitä, mistä siitä on aidosti lisäarvoa.

Vahvistuvat kansallisvaltiot pitävät huolta kansalaisistaan ilman nationalismia. Kyse on tulevaisuudessakin uudelleenjaosta, työstä ja verotuksesta. Emme käännä selkäämme tutkimustiedolle siitä, miten eriarvoisuus kasvattaa terveys- ja sosiaalisia ongelmia.

Panostuksista osaamiseen ja terveyteen ei tingitä, vaan julkinen sektori on velkaantunut hallitusti investoimalla tulevaisuuteen. Aluekeskuksiin nojaava elinkeinopolitiikka mahdollistaa menestystarinoita ympäri Suomen.

Herännyt arvostus vapaa-aikaa ja palveluiden kulutusta kohtaan ajaa innovaatioihin työajan lyhentämiseksi. Verotusta on muokattu painottamaan suuria omaisuustuloja ja kiinteistömassoja ja vaikkapa yksittäisistä puolustushankinnoista voidaan maksaa suhteessa suojeltavan omaisuuden arvoon.

Satumaan sanat osataan Suomessa laajalti, ja se on karaokepaikkojen vakiorepertuaaria. Ehkä se puhuttelee meitä. Suomalainen tietää, että kaikki ei tule heti ja että talous antaa reunaehtoja; siivetönnä en voi lentää vanki olen maan.

Mutta suomalaiset odottavat poliitikoilta ja politiikalta vääjäämättömyyspuheen sijaan ja excel-taulukoiden lisäksi ajatuksia siitä, mitä voisi olla; aatoksin mi kauas entää sinne käydä saan.

Edistys. Se on kokoelma toteen pantuja oman aikansa utopioita.