Yleisömenestystä, edes sleeperiä, siitä tuskin tulee millään ilveellä, mutta kulttuuriteosta nostan maahantuojille hattua.

Tällainen elokuva, kesäkauden kynnyksellä.

197 minuuttia pitkä eli reilusti yli kolmetuntinen mammutti kertoo pienen kyläkoulun näennäisen tapahtumaköyhästä arjesta ankaran talven keskellä Turkin maaseudulla Itä-Anatoliassa.

Silti Helsingin kesäisen lämmön keskellä katsottuna teos tulee suurin piirtein niin kaukaisesta ja kenties epätoivotustakin maailmasta kuin tässä kohtaa kuvitella saattaa.

Lunta, kylmää ja viimaa. Riiteleviä, sulkeutuneita ja toisiaan pälyileviä ihmisiä.

Elokuvan ohjaaja Nuri Bilge Ceylan, 65, lukeutuu aikamme arvostetuimpiin taide-elokuvien ohjaajiin. Hämmästyttävää, ettei edes hänen Cannes-voittajansa Winter Sleep (2014) päätynyt meillä teatterilevitykseen. Sekin on reilu kolmetuntinen.

Myös ohjaajan uutuus kilpaili Cannesin kilpasarjassa viime keväänä. Naispääosan Merve Dizdar palkittiin roolistaan, mutta teos ei tarjoa helppoja elämyksiä.

Virallisesti Kesä ilman kevättä on kolmen maan yhteistuotanto mutta kieleltään ja olemukseltaan täysin turkkilainen.

CEYLANIN töitä voi lähestyä muun ohella luonnetutkielmina, jotka tyyliltään vertautuvat jossain määrin vaikkapa iranilaisen Abbas Kiarostamin tai unkarilaisen Bela Tarrin elokuviin.

Heidän elokuvissaan ei ole koskaan kiire.

Ceylanin elokuvassa puhutaan kuitenkin verrokkeja selvästi enemmän. Yksittäinen kohtaus saattaa kestää kaksikymmentä minuuttia.

Otokset ovat usein staattisia, ja kun kamera vaihtaa kulmaa tai liikkuu, sen panee merkille. Pienistä keinoista muodostuu näin suuria ja merkityksellisiä.

Elokuva on kuin ruumiinavaus mutta eläville.

ELOKUVA:
Kesä ilman kevättä
Ohjaus: Nuri Bilge Ceylan
Pääosissa: Deniz Celiloglu, Deniz Celiloglu, Merve Dizdar
2023, 197 minuuttia
★★★★☆

Deniz Celiloglu esittää askeettiseen periferiaan määrättyä opettajaa, joka neljän vuoden pestin jälkeen haaveilee siirrosta kaupunkiin.

Hänen turhautunut ja elämänpettymyksensä ryöpsähdyksinä ulos päästävä hahmonsa on lähihistorian viiltävimpiä paljastaen ihmisyyteemme kuuluvat kateuden, katkeruuden ja kyynisyyden kaikessa ristiriitaisuudessaan.

Lämpöä ja luottamusta ensin osoittava opettajasuhde nuoreen tyttöoppilaaseen särkyy, kun lasten syytökset miehen ja tämän kollegan epäasiallisesta käyttäytymisestä nousevat pintaan.

Opettaja ei vaikuta tehneen mitään väärää, mutta kaikki sittemmin nähtävä ja kuultava alleviivaa hänen inhimillisiä heikkouksiaan, joita elokuva ei pehmennä millään tapaa.

Harvoin minkään elokuvan päähenkilö on niin vähän sympaattinen kuin Samet.

KESÄ ILMAN KEVÄTTÄ kuvaa elämän kovan koulun koettelemia ihmisiä heidän sielunsa paljastavissa olosuhteissa, mutta heistä tuskin yksikään onnistuu nousemaan vastoinkäymisten yläpuolelle.

Kuin jokin kylän kokoisessa kollektiivissa painaisi kaikkien siellä asuvien harteita.

Ceylanin katse ihon alle on itsessään niin tarkka, että pari häiritsevää tyyliseikkaa tuntuu tarpeettomilta.

Yhdessä Ceylan rikkoo neljättä seinää ja elokuvan illuusiota, kun opettaja kävelee yllättäen ulos kohtauksesta tuotannon lavasteisiin. Toisessa loppupuolen jaksossa päähenkilön sisäinen monologi selittää tapahtumia pinnallisen oloisesti.

Ehkä Ceylan haluaa osoittaa peiliin katsomista ja itsetutkiskelua, jota hänen päähenkilönsä kykenee tekemään vain sanojen maailmassa ja teoriassa.